Yksityistielain arviointi ja muutostarpeet

Uusi yksityistielaki (560/2018) on ollut voimassa vuodesta 2019, ja liikenne- ja viestintäministeriö on katsonut tarpeelliseksi arvioida lain toimivuutta. Ministeriö pyytää lausunnonantajia vastaamaan alla oleviin kysymyksiin. Kysely ei sisällä tausta-aineistoa kuten arviomuistioluonnosta.

Kuntaliitto on vastannut lausuntopalvelussa ministeriön kysymyksiin seuraavasti:

1. Yleiset huomiot yksityistielain (560/2018) toimivuudesta ja soveltamisesta käytännössä?

Yksityistielain muutos selkeytti kuntien roolia ja tehtäviä.  

Kunnat voivat itsehallintonsa puitteissa avustaa yksityisteitä. Ne myöntävätkin avustuksia vuosittain yhteensä kymmeniä miljoonia euroja (karkea arvio suuruusluokasta 30 milj. e), mikä on huomattavasti enemmän kuin valtion yksityistieavustusten taso. Kunta päättää sen varoista yksityistien tienpitoon myönnettävistä avustuksista, avustuksen ehdoista ja käytön valvonnasta samoin kuin tien tekemisen tai kunnossapidon ottamisesta kokonaan tai osaksi kunnan suoritettavaksi. Edellytyksenä avustuksen myöntämiselle on lakiin sisältyvät kaksi ehtoa, jotka koskevat tiekunnan perustamista ja yksityistietä koskevan tiedon toimittamista rekistereihin. 

Uusi laki on antanut kunnille mahdollisuuden uudistaa ja yhtenäistää kunnan avustuskäytäntöjä ja lisätä avustusjärjestelmän ja siihen sisältyvien avustusluokkien läpinäkyvyyttä.

Alueet ja kunnat ovat erilaisia yhdyskuntarakenteeltaan ja liikenneverkoltaan. Myös yksityisteiden merkitys yleisen liikenteen kannalta vaihtelee kuten myös kuntien taloudelliset mahdollisuudet avustusten myöntämiseen. 

Pykälän 28 mukaan tien käyttämiseen ei tarvita lupaa jokamiehenoikeuden nojalla tapahtuvaan kulkemiseen tai välttämättömien viranomaistehtävien tai postilain (415/2011) mukaisen yleispalvelun toteuttamisen edellyttämään tienkäyttöön. 

Kuntien ja muiden viranomaisten kannalta on tärkeää, että viranomaistehtäviin ja yleispalvelun toteuttamisen edellyttämään tienkäyttöön ei tarvita lupaa.

Luonnon yleiskäyttöoikeudet ovat tärkeä osa kuntalaisten virkistystä, joita jokainen voi käyttää toisen omistusoikeuden estämättä. Jokaisen oikeudet eivät oikeuta ajamiseen maastossa moottoriajoneuvolla tai hevosajoneuvolla. Ratsastaminen, hiihtäminen ja pyöräily katsotaan kuuluvan yleiskäyttöoikeuksiin. Jos yksityistielle aiheutuu selvästi todennettavia lisäkustannuksia esimerkiksi ulkoilutoimintaan liittyvistä tapahtumista, kilpailuista tai ratsastustoiminnasta, on toiminta luvanvaraista, josta tulee maksaa korvaus osakkaille. Tämän luvanvaraisuuden selkeyttä, myöntämisehtoja ja määrättäviä korvauksia voisi olla hyvä tarkastella lain toimivuuden arvioinnissa.

Esitämme tarkasteltavaksi, onko käsite yksityistie riittävän selkeästi laissa määritelty ja mikä tienosa voi olla yksityistie. Saamiemme tietojen mukaan joissakin toimituksissa lakia on tulkittu niin, että tieoikeus on perustettu kiinteistönomistajan omalle tielle tiekunnan hyväksi. Lain tulisi olla selkeä sen osalta, että yksittäisen kiinteistön käyttöön rakennettuja teitä, joiden kautta ei voida tosiasiallisesti osoittaa millekään taholle kulkuoikeutta, ei saa yksityistietoimituksessa liittää yksityistiehen ja tiekunnan hoitovastuulle ja siten myös mahdollisen kunnan avustuksen piiriin. 
 

2. Yksityistielain uudistuksen tavoitteena oli lainsäädännön selkeyttäminen ja modernisoiminen sekä edellytysten luominen yksityistieverkon kehittämiselle ja ylläpidolle. Miten nämä tavoitteet on saavutettu?

Kysymys on laaja ja edellyttäisi selvittelyä.

Myönteistä kehitystä on tiekuntien lisääntynyt järjestäytyminen sekä tieisännöinnin yleistyminen ja myös ammattikunnalle suunnatun koulutuksen tarjonta.

Tiekuntien yhdistäminen tulisi tehdä mahdollisimman helpoksi. Monessa tiekunnassa vastuunkantajat vanhenevat ja vähenevät.
 

3. Huomioiko nykyinen yksityistielaki riittävästi toimintaympäristössä tapahtuneet muutokset erityisesti energia- ja turvallisuusnäkökulmasta?

--

4. Miten yksityistielain muutoksenhakua, kuten moitekannetta, koskevat säännökset toimivat käytännössä?

Uuden lain mukaan yksityistietoimituksen ratkaisuun haetaan muutosta maaoikeudesta ja tiekuntia koskevat moiteasiat käsitellään käräjäoikeuksissa. 

Mahdollisuuden hakea oikaisua tiekuntien päätöksistä tiekunnalta itseltään (64 §) toivottiin ehkäisevän käräjäoikeuksiin saatettavien moiteasioiden määrää. Kun lakia uudistettiin Sipilän hallituksen aikana lainsäätäjällä oli tavoitteena, että uudet maakunnat ottaisivat neuvonta- ja sovittelupalvelut hoitaakseen, mutta koko uudistus kaatui.

Esitämme harkittavaksi, että esimerkiksi tieisännöitsijöille luotaisiin mahdollisuus kouluttautua yksityisteitä koskevien riitojen sovitteluun ja saada tästä sertifikaatti. Sovittelu koskisi luonnollisesti tapauksia, joissa tieisännöitsijä ei ole itse jäävi. Kyse olisi tuomioistuinsovittelua kevyemmästä sovittelutehtävästä. 

Myös lakia täsmentämällä voidaan ehkäistä riitatapauksia. Lakiteksti tulisi saada mahdollisimman helposti ymmärrettävään muotoon etenkin tiekuntia koskevien asioiden osalta.

Laista ei esimerkiksi ilmene, missä muodossa oikaisuvaatimus (64 §) on esitettävä. Pykälää tulisi täsmentää siten, että oikaisuvaatimus tulee esittää kirjallisena. Oikaisuvaatimuksia on vaadittu käsiteltäväksi myös suullisesti. 

Pykälää 64 tulisi täsmentää myös sen osalta, onko toimielimen kutsuttava tiekunnan kokous koolle käsittelemään tiekunnan kokouksesta tehtyä oikaisuvaatimusta. Oikaisuvaatimuksen käsittelyn harkinnanvaraisuus heikentää osakkaan oikeusturvaa. Jos toimielin voi harkintansa tuloksena jättää tiekunnan kokouksen koolle kutsumatta, tulisi sitä velvoittaa antamaan päätös tiedoksi. Tiedoksiantovelvoitteen tulisi koskea myös tilannetta, jossa toimielin ratkaisee itse tekemäänsä päätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen.

Yksityistielaissa olisi tarpeen säätää kunnan rakennusvalvontaviranomaisen tekemien päätösten (yksityistielaki 18 § 4 mom) muutoksenhausta.
 

5. Miten yksityistien käyttömaksua koskevat säännökset ovat toimineet käytännössä? 

Käyttömaksujen määrääminen ja se, miten se tehdään, aiheuttaa ristiriitaisuuksia. Kyse on myös tapauskohtaisesta asiasta, jonka kaikkia perusteita voi olla lainsäädännössä vaikea määrittää. Ammattiliikennettä koskevat käyttömaksut ovat oletettavasti selkeämpi kokonaisuus kuin tien yksityinen satunnainen käyttö. Lakia voisi harkita täsmennettäväksi sen osalta, milloin 28 §:n mukainen lupa ja käyttömaksut tarvitaan ja millä ehdoilla sen voi hyväksyä tai hylätä. 
 

6. Ovatko tiekunnan kokousmenettelyt riittävän selkeästi säännelty yksityistielaissa?

Yksityistielaissa ei ole yksiselitteisesti määritelty, miten usein vuosikokous tulisi pitää. 60 § 1 momentissa todetaan, että tiekunnan on pidettävä vuosikokous vuosittain, mutta 2 momentissa todetaan, että tieosakkaat voivat toisinkin päättää, mutta vuosikokous on pidettävä kuitenkin vähintään joka neljäs vuosi. Joustavuutta tuo se, että tiekunnan kokoukset voidaan pitää tiekunnan niin päättäessä myös etäkokouksina. 

Toteamme, että erityisesti sellaisten tiekuntien, joiden teiden varrella on vakituista asutusta ja jotka hakevat kunnan avustusta, olisi hyvää pitää vuosikokous 1-2 vuoden välein. 

Laissa ei ole kirjauksia jääviyssäännöksistä tiekunnan kokouksessa. Kumotun lain aikaisen oikeuskäytännön mukaan tulkinnaksi on vakiintunut, että tiekunnan kokouksessa osakas voi osallistua päätöksentekoon myös itseään koskevassa asiassa. Tiekunnan luonne huomioiden oikeustila tältä osin olisi säilytettävä. 55 §:n mukaan toimielimen jäsenet olisivat kuitenkin jäävejä osallistumaan asian ratkaisuun tietyissä tilanteissa. Säädöksen soveltaminen päätöksentekoon tiekunnan kokouksessa on epäselvää. Asia tulisi selkeyttää maininnalla jääviydestä kokouksessa osakkaan merkittävän edun käsittelyn yhteydessä ja määrittelemällä, milloin merkittävä etu voi olla kyseessä.

Lain 62 §:stä ei ilmene, kuinka pitkältä ajalta takautuvasti pöytäkirjoja olisi oikeus pyytää tai tiekunnan velvollisuus säilyttää ja toimittaa. Vaadittu aika voisi olla esimerkiksi 10 vuotta. Uudessa laissa ei ole säädöstä otteiden ja jäljennösten lunastusmaksuista. Koska kirjaus puuttuu, asiaa on alettu tulkita niin, että maksua ei olisi mahdollista määrätä ja toisaalta on määrätty korkeita lunastusmaksuja ehkäisemään pyyntöjä. Tiekunnan kokoukselle tulisi antaa oikeus päättää kohtuullisesta lunastusmaksusta, joka ei sisälly perusmaksuun. 

Laki sisältää säädökset osakkaan oikeudesta pöytäkirjaan, maksuunpanoluetteloon, hoitokunnan kokousten pöytäkirjoihin ja tiekunnan sääntöihin. Kuitenkin säädös osakkaan oikeudesta tiekunnan ehkä tärkeimpään asiakirjaan, tieyksiköintiin, puuttuu. Asia on toistuvasti riidan aiheena tiekunnissa ja tarvitsisi taakseen säännöksen tai määrittelyn, millainen asiakirja on tiekunnan pöytäkirja. Pöytäkirjan tulisi olla kokonaisuus, joka muodostuu päätöskirjauksista allekirjoituksineen sekä liitteistä. Laissa tulisi myös määritellä, mitkä asiakirjat osakkaalla on oikeus saada nähtäväkseen kokouksen jälkeen tai ennen kokousta maksuunpanoluettelon ja pöytäkirjojen lisäksi. Laissa ei ole mainintaa myöskään sopimuksista, tilityksistä, työsuunnitelmista tai tilauksista. Tällä hetkellä osa tiekunnista katsoo, että osakkaalla on oikeus saada kaikki tiekunnan asiakirjat nähtäväksi. Osalla on tiukkoja tulkintoja, eikä osakkaille jaeta edes pyynnöstä liiteasiakirjoja. 

Laissa tulisi olla selkeät kirjaukset tiekunnan kokouksesta ja pöytäkirjasta. Osalla tiekunnista myös pöytäkirjan tekeminen ja sen tarkistaminen tuottaa ongelmia, jos esim. paikalla on vain pari henkilöä.

Osa tiekunnista käyttää yksityishenkilön pankkitiliä esim. välttääkseen pankkien perimät tilinhoitomaksut. Laissa olisi hyvä olla maininta siitä, miten ja kuka päättää tiekunnan yksityishenkilön tilinkäytöstä. Asialla on merkitystä kuntien avustusten maksatuksen kannalta.

Tiekunnan nimenkirjoitusoikeus aiheuttaa myös kunnissa avustusten hakuvaiheessa lisätyötä etenkin sähköisessä hakujärjestelmässä. Usealla tiekunnalla on nimetty ”rahastonhoitaja” ja hän hakee avustukset ilman nimenkirjoitusoikeutta.
 

7. Onko tieyksiköiden määrääminen, vahvistaminen ja muuttaminen säännelty riittävästi yksityistielaissa?

-- 

8. Onko tien tekeminen, tienpito ja tien käyttäminen säännelty riittävästi yksityistielaissa? 

Lainsäädännön mukaan valtio huolehtii maanteistä, kunnat kaduista ja yksityiset yksityisteistä. Kunta-valtio -suhteessa on pitkään ollut trendinä, että kunnat ovat joutuneet rahoittamaan entistä suuremmalla osuudella valtion väyläverkkoa. Tämä kehitys on kestämätöntä ja hämärtää tienpidon vastuita. 

Erityisen huolestuttavana pidämme sitä, että valtion liikenneviranomaiset ovat alkaneet tarjota kunnille vähäliikenteisiä maanteitä ja maanteiden oikaisuista jääneitä osuuksia yksityisteiksi ja jopa kaduiksi, vaikka ne sijaitsisivat asemakaava-alueista irrallaan, eivätkä millään muotoa täyttäisi kadun tarkoitusta. Myös yleis- ja tiesuunnitelmavaiheissa ELY-keskukset ovat tiedustelleet kunnan mahdollisuutta ottaa uuden tielinjauksen myötä sivuun jäävä maantieosuus kunnan hallintaan. Pidämme tätä suuntausta erittäin kyseenalaisena. Kunta hallinnoi ainoastaan asemakaavoitettujen alueiden katuverkkoa. Muilla alueilla tienpitäjänä on joko ELY-keskus, tiekunta tai kiinteistönomistajat.

Lainsäädännön tai valtion linjausten ei tule ohjata tilanteisiin, joissa asemakaava laadittaisiin pelkästään maantien tai yksityistien kaduksi osoittamista varten ilman, että tien ympärillä maankäyttö edellyttää asemakaavaa. Tämä ei istuisi asemakaavan tarkoitukseen ja käsitteeseen. Sillä olisi yhdyskuntarakennetta hajauttava vaikutus, sillä seurauksena olisi helposti sellaisen rakenteen muodostuminen tien varrelle, joka ei ole kestävän yhdyskuntarakenteen näkökulmasta tavoiteltavaa.

Valtion on kannettava vastuu myös niistä vähäliikenteisistä teistä, joiden omistuksesta se mielellään luopuisi. Ei ole realistista olettaa, että yksityiset tai kunta ottaisivat vapaaehtoisesti vastuulleen esim. leveän vanhan maantien yksityistienä, jossa on myös läpiajoliikennettä, ja joka lisäksi mahdollisesti on huonokuntoinen, eikä perusparannusta ole tehty.

Yksityistielain 13 §:n mukaan yksityistie tai sen osa lakkaa, kun sen liikennettä välittämään tarkoitetun kadun rakentamista tai parantamista koskeva maankäyttö- ja rakennuslain 86 §:n 3 momentissa tarkoitettu kadunpitopäätös on tehty. Kunnan kadunpitovelvollisuuden alettua sellaisen kadun osalta, jolle yksityistien tai sen osan liikenne on tarkoitettu siirtyväksi, tai kunnan ryhdyttyä sellaista katua rakentamaan, kunnan on otettava tällaisen kaduksi muuttuvan yksityistien tai sen osan tienpito hoidettavakseen. Tieosakkaalla tai tiekunnalla on oikeus saattaa kysymys kunnan velvollisuudesta ottaa tienpito hoidettavakseen toimivaltaisen ELY-keskuksen käsiteltäväksi ja se voi uhkasakolla velvoittaa kunnan täyttämään sanotun velvollisuuden.

Nykylainsäädännön velvoitteet ovat toimivia kadunpitopäätösten tekemisen osalta. Lainsäädännössä pitää olla joustoa, sillä laissa olisi vaikeaa määritellä sellaiset täsmälliset määrittelyt kadunpitopäätöksen tekemiseen, jotka soveltuisivat kaikkiin käytännön tilanteisiin. Kadunpitovelvollisuus on osa asemakaavan toteuttamisen kokonaisuutta, eikä kunnan vastuita tule laventaa.

Kunta voi avustuksella tukea yksityistien hoitoa ennen täysimääräistä hoitovastuuta (kadunpitopäätös). Tulee pyrkiä ratkaisuihin, joissa asemakaava-alueen kulku on katuverkon kautta. Jos tulee tilanteita, joissa kulku on tarkoituksenmukaista järjestää yksityistien kautta, kunnan tulee osallistua kustannuksiin. 
 

9. Tulisiko yksityistielaissa mahdollistaa kunnan määräämisen yksityistien tieosakkaaksi ja missä tilanteissa tämä olisi tarkoituksenmukaista?

Kuntaliitto ei näe perusteita sille, miksi kunta pitäisi voida määrätä yksityistien tieosakkaaksi. 

Kunnat ovat osakkaina tiekunnissa samoilla perusteilla kuin muutkin osakkaat (kiinteistönomistus) ja näin tulee olla jatkossakin. Ei myöskään voi olla niin, että kunnalle määritetään enemmän yksiköitä pelkästään siksi, että kyseessä on kunta. 

Monet kunnat myös avustavat tiekuntia, joiden osakkaana on kunta, samoin perustein kuin muitakin tiekuntia.

Viittaamme myös kysymyksen 8 vastaukseemme: valtion ei tule pyrkiä siirtämään vähäliikenteisiä maanteitä yksityisteinä kuntien hoidettavaksi.

Yksityistielain 7 § mahdollistaa kunnan velvoittamisen tieosakkaaksi niissä tapauksissa, joissa kunta on kiinteistönomistajana tien vaikutusalueella ja ko. kiinteistön tarpeisiin käytetään tätä yksityistietä. Se edellyttää hakemusta ja sen voi tehdä tiekunta tai kuka tahansa jo ennestään tieosakkaana oleva kiinteistönomistaja. Käytännössä on järjestettävä tietoimitus, jonka maanmittauslaitos hoitaa.
 

10. Tulisiko ammattimaisesta tieisännöinnistä säätää yksityistielaissa ja mitkä asiat edellyttäisivät tällaista sääntelyä?

Ks. vastauksemme kysymykseen 4.
 

11. Huomioiko nykyinen yksityistielaki riittävän joustavasti välttämättömän infrastruktuurin kuten välttämättömien sähkö- ja viestintäjohtojen sijoittamisen yksityisteiden yhteyteen?

Nykyinen menettely on melko työläs tilanteissa, joissa kiinteistöllä on tarve liittyä olemassa olevaan johtoon. Tällöin kyseessä on esimerkiksi tien alitus yleensä kahden kiinteistön ja tiekunnan alueella. Tällaisissa tapauksissa suostumuksen antaisivat toimielin ja kiinteistön omistajat tai mikäli he eivät pääse yhteisymmärrykseen, tiekunnan kokous. Suostumuksen käsittely kestää vähintään kuukauden. Jos joku osakas vastustaa asiaa on kutsuttava tiekunnan kokous päättämään asiasta, jolloin kuluu lisää viikkoja. Toisaalta sijoituksen toteutuksen valvonnasta ei ole määräyksiä. 

Lain kirjaukset kuulemisen järjestämisen ehdottomuudesta, ovat herättäneet kysymyksen, voidaanko tämä ohittaa päättämällä asia suoraan tiekunnan kokouksessa. Käytännössä näin usein tehdään.
 

12. Muut huomiot yksityistielain muutos- ja kehittämistarpeista?

Mahdollisilla lakimuutoksilla ei tule lisätä kuntien tehtäviä tai niiden taloudellista taakkaa. Pääministeri Orpon hallituksen tavoitteena on vahvistaa kuntien toimintaedellytyksiä purkamalla normeja kuntien tehtäväkentästä. 

Yksityistielain mahdollisten muutosten tai arviomuistion valmistelussa tulee arvioida kuntiin kohdistuvat vaikutukset ja mahdolliset kustannukset ja rahoitusperiaatteen huomioiminen. Teemme mielellämme tiedonvaihtoa ja yhteistyötä ministeriön kanssa asiassa. 

Pyydämme, että yksityistielakia koskevat lausuntopyynnöt lähetetään jatkossa suoraan myös kunnille niiden kirjaamoihin. Siten ne saavuttavat parhaiten kunnat lausunnonantoa varten.
 

SUOMEN KUNTALIITTO

Miira Riipinen                                         Johanna Vilkuna
Johtaja, yhdyskunta ja ympäristö             Kehittämispäällikkö