Energiatehokkuusdirektiiviluonnos ja U25/2011 vp

Direktiiviluonnoksen peruslähtökohta taata energiatehokkuuden ja energiansäästön edistyminen EU-jäsenmaiden yhteisesti sopimalla tavalla eli 20%:lla vuoteen 2020 mennessä on yleistavoitteena kannatettava. Toteutus on kuitenkin voitava tehdä kansallisista ja paikallisista lähtökohdista ja ottaen niiden erityispiirteet huomioon.

Direktiiviluonnoksessa on lukuisia ongelmakohtia, joista monet ovat kuntien kannalta kriittisiä. Niitä on käsitelty perusteellisesti valtioneuvoston kannanoton taustana olleessa U-kirjemuistiossa. 

Komission direktiiviesitys puuttuu tällä kertaa poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti niin kansalliseen päätösvaltaan kuin paikallisessa päätösvallassa oleviin toiminnallisiin yksityiskohtiin.

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen on mahdollista monin eri tavoin. Uusiutuvaan energiaan siirtyminen on yksi keino ja energian käytön tehostaminen toinen. Jo näiden välillä joudutaan tekemään vertailuja toteutusjärjestyksen ja kannattavuuden suhteen. Päästökauppa ja energiaverotus osaltaan edistävät sekä energiansäästöä että siirtymistä uusiutuviin energialähteisiin.

Kuntien järjestämien palveluiden tarve (esim. kouluverkosto tai päiväkodit) samoin kuin vuokra-asuntojen kysyntä vaihtelevat paikkakunnittain ja kuntien sisällä myös alueittain. Tällaiseen tilanteeseen, jossa edes yksittäisen rakennuksen tarvetta ei pystytä perustelemaan riittävän pitkälle tulevaisuuteen, kaavamainen prosentuaalinen korjausvaatimus sopii äärimmäisen huonosti. Rakennusten korjausten on perustuttava ennen muuta elinkaaritarkasteluihin, joissa ennakoidaan tulevat tilojen käyttötarpeet.

1. Kuntien rakennuskannan korjausvelvoitteeksi esitetään 3% vuodessa. Korjaaminen yksinomaan energianäkökohdista ei aina ole taloudellisesti kannattavaa eikä tarkoituksenmukaista. Toisaalta kuntien rakennuskannan laajamittainen peruskorjaaminen - käytännössä korjausvolyymin kaksinkertaistaminen - ei myöskään kustannussyistä ole mahdollista. Kuntien rakennuskanta on noin 35 miljoonaa m2. Korjausvelvoite koskisi runsasta 1 miljoonaa m2/a kustannusvaikutukseltaan satoja miljoonia vuodessa. Jo tällä hetkellä julkisten rakennusten korjausvelka on paljon suurempi kuin mitä siihen on kunnissa osoitettavissa varoja. 
   
   Direktiiviluonnos sisältää tulkintamme mukaan myös kuntien asuntokannan (300000 asuntoa) mukaan lukien yleishyödyllisen vuokra-asuntokannan, joka on joko yhtiömuotoista tai osa kunnan omaa rakennuskantaa. Kunnallisen vuokra-asumisen kilpailukyky muun vuokra-asumisen kanssa vaarantuisi, mikäli vuokrataso nousisi korjausvelvoitteen takia.
2. Energian myyjille esitetty velvoite vähentää energian myyntiään 1,5% vuodessa olisi vastoin vallitsevia yksityisoikeudellisia toimitussopimuksia. Energian myynti tapahtuu tietyn toimitustehorajan tai erikseen sovitun ohjauksen mukaan. Sähköntoimittajilla on lisäksi selkeä toimitusvelvoite, jonka laiminlyönnistä myös poikkeuksellisten sääolojen takia jakelusähkölaitos on kuluttajalle korvausvastuussa. Direktiiviesityksessä jäsenvaltiot voisivat esittää myös vaihtoehtoisia tapoja, jolla myyntiä tai kulutusta leikataan 1,5 % vuodessa. Tämä rajoitus kohdistuu myös julkiseen rakennuskantaan eli on siis päällekkäinen edellisen korjausvelvoitteen kanssa.
3. Huoneistokohtaisen energiankulutuksen mittaamista ehdotetaan pakolliseksi. Mittarointi on yleensä kohtuuttoman kallis toimenpide erityisesti vanhoissa rakennuksissa. Toimenpide lisäisi tosiasiassa sähkönkulutusta esimerkiksi vesikiertoisissa lämmitysjärjestelmissä, sillä ylimääräinen vesimittari lisää putkiston virtausvastuksia. Mittaamiseen perustuva huoneistokohtainen laskutus taas kohtelee eri huoneistoja epäoikeudenmukaisesti sijainnin ja erisuuruisten seinien ulkopintojen takia. Myös mittausvelvoitteita tulee aina tarkastella talouden kannalta.
4. Kaavoituksella voidaan vaikuttaa lämmön ja sähkön yhteistuotannon edellytyksiin. Tässä yhdymme VN:n kantaan. Tarvittaessa suunnitelma voidaan yleispiirteisenä erillisselvityksenä ottaa mukaan kaavoitusprosessiin. Mutta suunnitelman suora kytkeminen kaavoihin ei ole mahdollista niiden oikeusvaikutusten ja varsinaisen toteutumisen pitkän aikajänteen takia.

Mitä tilalle?

Ilmastonmuutoksen hidastamiseen tarvitaan ja on myös olemassa useita vaihtoehtoisia keinoja. Niiden valinta on voitava tehdä tarkoituksenmukaisuus- ja kustannustehokkuusnäkökohdista. 

EU:n 20 %:n energiatehokkuustavoitteen tulisi olla maakohtaisesti suuntaa antava ja siihen on edettävä kansallisessa päätösvallassa olevin keinoin.

Kuntaliitto pitää tärkeänä, että kaikki energiansäästötoimet ovat kunnissa taloudellisesti perusteltuja. Ne toteutetaan rakennuksen tai järjestelmän nähtävillä oleva käyttötarkoitus ja jäljellä oleva ikä huomioiden. Pullonkaulana on edelleen toimenpiteiden rahoitus, joka näinä aikoina on erityisen vaikeaa.

Kunnilla ja työ- ja elinkeinoministeriöllä on energiatehokkuussopimus- ja energiaohjelmamenettely, jonka kattavuus on hyvä 60-70% luokkaa. Energiantuottajilla ja asuinkiinteistöillä on niin ikään omat sopimusjärjestelmänsä. Kokemukset sopimusmenettelyistä ovat poikkeuksetta hyviä. Energiakatselmusten perusteella valitaan tarkoituksenmukaisimmat säästötoimenpiteet.

Hallitusohjelmatavoitteisiin kuntien ilmastotyöstä kirjasimme ” Valtion ja kuntien ilmastokumppanuuden on rakennuttava laaja-alaiselle ilmastosopimukselle tai -ohjelmalle, jolla toteutetaan kansallisen ilmasto- ja energiastrategian tavoitteita sekä kuntien ja seutujen ilmastostrategioita.”

Ilmastokumppanuudella tarkoitamme kunnan ja valtion välistä mahdollisimman kokonaisvaltaista ja pitkäjänteistä lähestymistapaa sekä ilmastonmuutoksen hillintään että ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumiseen ja sopeutumiseen. Vaikutuksiltaan ja kustannustehokkuudeltaan kunnolla selvitetty energiankäyttö on tässä merkittävässä asemassa.

Kalevi Luoma

energiainsinööri