Sijoittamisen harkintaa seuraa rakentamisen toteuttamisen edellytysten harkinta. Kuten edellä on tuotu esiin, niin yleensä kunnan rakennusvalvontaviranomainen myöntää rakentamisluvan, joka sisältää samanaikaisesti sekä alueidenkäytöllisen eli sijoittamisen edellytysten harkinnan että olennaisten teknisten vaatimusten eli toteuttamisen edellytysten harkinnan. Rakentamisluvan hakija voi kuitenkin pyytää, että kunta arvioi sijoittamisen edellytykset erikseen omana hallintopäätöksenä (RakL 43.1 §). Kunnan hallintosäännössä määrätään, mikä taho käyttää toimivaltaa erillisenä päätöksenä tehtävässä sijoittamisluvassa. Toteuttamisen edellytykset ratkaisee suoraan lain perusteella rakennusvalvontaviranomainen. Normaalisti rakennusvalvontaviranomaisen toimivaltaa rakentamisen lupa-asioissa on kunnan hallintosäännössä siirretty viranhaltijatasolle, joko kokonaan tai osittain. Kunnasta ja sen hallintosäännöstä riippuen voidaan olla tilanteessa, jossa erillisestä sijoittamisluvasta päättää eri taho kuin sijoittamisluvan lisäksi tarvittavasta toteuttamisen edellytysten harkinnasta (MRL 48 §).
Rakentamishankkeen toteuttamisen edellytyksenä rakentamislain 48 §:n mukaan on, että rakentamishanke täyttää lain 29 – 41 §:ssä säädetyt ja niiden nojalla asetetut olennaiset tekniset vaatimukset ottaen huomioon rakentamishankkeen vaativuus sekä rakentamishankkeeseen osallistuvat suunnittelijat ja toteuttajat.
3.2.1 Rakentamishankkeen vaativuus
Rakentamishankkeen vaativuudesta sisältää rakentamislaki maankäyttö- ja rakennuslaista poiketen oman oikeusohjeen. Rakentamislain 101 §:n mukaan rakentamishankkeen vaativuus määräytyy kolmen tekijän perusteella. Niitä ovat 1) hankkeen laajuus, hankkeen koko ja käyttötarkoitus, rakennuspaikan olosuhteet sekä rakennushistorialliset näkökohdat; 2) valmiin hankkeen käytöstä, kulumisesta ja mahdollisista rakennusvirheistä aiheutuvien seurausten haitallisuus turvallisuudelle ja terveellisyydelle; ja 3) aiemmat kokemukset hankkeessa käytettävien suunnittelu- ja toteutusratkaisujen toimivuudesta.
Lain perustelujen mukaan hankkeen vaativuuden kriteerien avaaminen edistää tavoitetta pyrittäessä parempaan rakentamisen laatuun. Julkinen rakennusvalvonta voi suhteuttaa toimintaansa kohdennetummin ja suunnata voimavaroja kriittisiin hankkeisiin. Kriteerit toimivat jatkossa myös perustana, kun asetustasolla täsmennetään rakentamisen olennaisia teknisiä vaatimuksia. Rakentamislain valmisteluprosessin kuluessa lähtökohtana on ollut, että valtaosin 1.1.2018 uudistettuina voimaan tulleet, Suomen rakentamismääräyskokoelman asetukset eivät rakentamislain takia juurikaan edellytä muutoksia. Alueidenkäyttölain (752/2023) voimaantuloa koskevan siirtymäsäännöksen mukaan alueidenkäyttölailla kumottujen säännösten, lähinnä maankäyttö- ja rakennuslain, nojalla annetut asetukset (pääosin Suomen rakentamismääräyskokoelmassa) jäävät voimaan, kunnes niistä toisin säädetään. Hallituksen esitys luettelee näitä voimaan jääviä, valtioneuvoston ja ympäristöministeriön asetuksia yhteensä 50, joukossa myös maankäyttö- ja rakennusasetus, mutta asetuksia saattaa olla lueteltujen lisäksi muitakin. On asetuksia, joita rakentamislain takia on jatkossa tarve uudistaa. Niistä voi mainita esimerkkinä asuin-, majoitus- ja työtiloista annetun ympäristöministeriön asetuksen. Myös EU:n uudistuvat direktiivit tulevat aikanaan johtamaan uusiin asetuksiin. Maankäyttö- ja rakennuslain tultua kumotuksi ei näitä vanhoja asetuksia pysty enää muuttamaan, koska muuttamisen mahdollistavia asetuksenantovaltuuksia ei enää ole voimassa. Ainoa keino on antaa kokonaan uusia asetuksia rakentamislain valtuuksien kautta.
Toteuttamisen edellytysten harkinnassa on lain perustelujen mukaan tarkoitus käyttää suhteutettua valvontaa. Siinä otetaan huomioon rakentamishankkeen vaativuuden lisäksi hankkeeseen osallistuvat suunnittelijat ja toteuttajat. Suunnittelijoiden ja työnjohtajien kelpoisuusvaatimuksista säädetään lain 7 luvussa. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän huolehtimisvelvollisuudesta säädetään lain 91 §:ssä ja viranomaisvalvonnan laajuudesta 102 §:ssä.
Uudistettu, rakentamiselle asetettavia vaatimuksia koskeva rakentamislain 29 §:n yleinen oikeusohje ulottaa olennaisia teknisiä vaatimuksia muihinkin kuin rakennuksiin. Rakennuksen on täytettävä olennaiset tekniset vaatimukset siihen yleisesti ennakoitavissa oleva kuormitus ja rakennuksen käyttötarkoitus huomioon ottaen. Paitsi rakennuksen, myös rakennelman ja käyttöturvallisuuden kannalta merkittävän kohteen on täytettävä ne olennaiset tekniset vaatimukset, jotka ovat turvallisuuden kannalta olennaisia, jos niiden vauriosta voi aiheutua vaaraa henkilöturvallisuudelle. Esimerkiksi paloturvallisuutta koskevissa standardeissa rakennuksiksi on katsottu rakentamislain määritelmän mukaisia rakennelmia, kuten katoksia. Näiden osalta paloturvallisuuden toteutumisella on merkitystä, korostetaan lain perusteluissa. Niitä ei kuitenkaan tarvitsisi pelkästään olennaisten teknisten vaatimusten toteutumisen vuoksi tulkita rakennuksiksi. Vuosikirjatapauksessa KHO 2021:166 kesäkeittiötä pidettiin kokonsa, rakentamistapansa, käyttötarkoituksensa sekä sijaintinsa johdosta rakennuksena, mutta kesäkeittiön lupa-asian ratkaiseminen ei kuitenkaan kaikilta osin edellyttänyt rakennusluvan edellyttämää rakentamisen ohjausta.
Kaiken rakentamisen on lisäksi oltava hyvän rakennustavan mukaista. Hyvällä rakennustavalla ymmärretään usein kunakin ajankohtana vallalla olevaa yleistä tietämystä ja käsitystä siitä, millainen rakentaminen sitovien sopimusten ja normien lisäksi täyttää rakentamiseen kohdistuvat odotukset, todetaan lain perusteluissa. Hyvä rakennustapa voi muuttua ajan kuluessa ja uusien rakennustapojen yleistyessä. Olennaiset tekniset vaatimukset määrittävät rakentamisen laadun vähimmäistason. Suunnitelmasta ja sopimuksista voi seurata, että rakennuskohteessa hyvän rakennustavan mukainen taso ylittää rakentamiselle velvoittavassa norminannossa asetetut yksityiskohtaiset vaatimukset. Hyväksi rakennustavaksi voi muodostua ajassa vaikkapa rakennusalan oma ohjeistus, kuten RT-kortit. Myös lähinnä rakennusvalvontojen kehittämä Topten-ohjeistus voi antaa osviittaa siltä osin, mitä voi pitää hyvänä rakennustapana. Topten-ohjekorteissa esitetyt ratkaisut eivät kuitenkaan miltään osin sulje pois muita määräykset täyttäviä ratkaisuja. Hyvä rakennustapa esiintyy vaatimuksena myös muussa lainsäädännössä. Esimerkiksi asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n 4 kohdan mukaan uudessa asunnossa on virhe, jos rakentamista tai korjausrakentamista ei ole suoritettu hyvän rakentamistavan mukaisesti taikka ammattitaitoisesti.
Toteuttamisen edellytyksiä arvioidessaan kunnan (rakennusvalvontaviranomaisen) on otettava huomioon myös muusta lainsäädännöstä johtuvat vaatimukset hankkeen toteuttamiselle. Tällaisia vaatimuksia johtuu esimerkiksi pelastuslaista sekä rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä annetusta laista.
3.2.2 Korjaus- ja muutostyöt
Olennaisia teknisiä vaatimuksia koskevan rakentamislain 4 luvun yleisissä säännöksissä on rakennuksen korjaamisen osalta joustava oikeusohje, joka luo perustaa rakentamismääräyksiä sisältävien asetusten soveltamiselle. Rakentamislain 30 §:n 1 momentin mukaan rakennuksen korjaus- ja muutostyössä on otettava huomioon rakennuksen ominaisuudet ja erityispiirteet eivätkä ne saa ilman painavaa syytä heikentyä korjaus- tai muutostyössä. Rakennuksen on sovelluttava aiottuun käyttöönsä. Korjausten ja muutosten johdosta rakennuksen käyttäjien turvallisuus ei saa vaarantua eivätkä heidän terveydelliset olonsa heikentyä.
Vuosina 2014 - 2017 uudistetuissa valtakunnallisissa rakentamista koskevissa asetuksissa, joista suurin osa tuli voimaan vuoden 2018 alusta, on kussakin asetuksessa tarkemmin määritelty, koskeeko asetus kokonaan tai joiltakin osin korjaus- ja muutostöitä sekä käyttötarkoitusmuutoksia. Lain yleinen, korjaus- ja muutostöitä koskeva oikeusohje luo pohjaa paitsi asetuksille niin myös niiden soveltamiselle. Lain nojalla aikanaan annettavissa asetuksissa voidaan rakentamisen eri olennaisista teknisistä vaatimuksista antaa korjaus- ja muutostöiden osalta tarkempia säännöksiä entiseen tapaan.
Uutena yleisenä korostuksena on sen sijaan, että korjaus- ja muutostyö voidaan 30 §:n 2 momentin mukaan toteuttaa rakennuksen rakennusaikaista tai sen jälkeistä rakentamistapaa noudattaen, jos korjaamisen kohteena oleva rakenne tai rakennusosa on teknisesti toimiva. Rakennusosalla tarkoitetaan lain perustelujen mukaan muun muassa rakennuksen vaipan osaa ja rakennuksen teknistä järjestelmää. Arvorakennusten rakennusosia korjattaessa olisi suosittava vanhaa rakentamistapaa eikä rakennusosia pitäisi muuttaa kevyin perustein. Esimerkiksi vanhojen puuikkunoiden uusiminen alumiinipuitteisina ikkunoina voisi muuttaa merkittävästi rakennuksen ominaispiirteitä. Painavaksi syyksi ei lain perustelujen mukaan voitaisi katsoa esimerkiksi säästön tavoittelemista tavanomaisista korjauskustannuksista. Huomioon on otettava myös 12 §:ssä mainittu hienovaraisen korjaamisen periaate. Riskirakennetta ei kuitenkaan pidä tehdä samassa kohteessa uudelleen. Jos rakenne ei ole toiminut suunnitellulla tavalla, on korjaustyössä noudatettava voimassa olevia uuden rakennuksen rakentamista koskevia vaatimuksia. Jos taas toimivan rakenteen tekninen käyttöikä on loppunut, voitaisiin korjaus tehdä rakentamisaikaista tai sen jälkeistä rakentamistapaa noudattaen. Aina on kuitenkin vältettävä sellaisia korjauksia, jotka ilman painavaa syytä heikentävät rakennuksen ominaisuuksia ja erityispiirteitä.
Energiatehokkuuden parantaminen on osin eri asemassa kuin muut korjaukset. Jos korjaamiseen kohdistuu säännösten ja määräysten kautta energiatehokkuuden parantamisvaatimus, jota ei voida toteuttaa vanhaa rakentamistapaa noudattaen, priorisoidaan energiatehokkuuden parantamista. Jos energiatehokkuuden parantaminen on mahdollista vanhaa rakennustapaa noudattaen, niin myös voitaisiin tehdä. Osa rakennuksista on suljettu rakennusten energiatehokkuusdirektiivin EPBD (2010/30/EU) ja kansallisesti sen pohjalta säädetyn rakentamislain 37 §:n mukaan kokonaan energiatehokkuuden parantamisvelvoitteen ulkopuolelle. Näitä ovat muun muassa alle 50 neliömetrin suuruiset rakennukset, loma-asumiseen tarkoitetut asuinrakennukset, jotka on tarkoitettu käytettäväksi vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa, teollisuus- tai korjaamorakennukset, hartauden harjoittamiseen ja uskonnolliseen toimintaan käytettävät rakennukset sekä lain tai kaavan nojalla suojellut rakennukset siltä osin, kuin suojellun kohteen luonne tai ulkonäkö muuttuisi tavalla, jota ei voida hyväksyä. Niissä rakennuksissa, joita energiatehokkuuden parantamisvaatimus koskee, on energiatehokkuutta parannettava rakennuksen rakentamisluvanvaraisen korjaus- ja muutostyön tai rakennuksen käyttötarkoituksen muutoksen yhteydessä, jos se on teknisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti toteutettavissa. Asiasta säädetään tarkemmin ympäristöministeriön asetuksissa 4/13 ja 2/17.
Jos tarkoituksena on parantaa rakennuksen toimivuutta, voidaan 30 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen mukaan noudattaa uuden rakennuksen rakentamista koskevia vaatimuksia. Pelkkä toimivuuden parantamistarkoitus ei kuitenkaan sivuuta rakennuksen ominaisuuksien ja erityispiirteiden huomioon ottamista, mistä säädetään velvoittavasti (”on otettava huomioon”) saman pykälän 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä.
Käyttötarkoitusta muutettaessa lähtökohtana ovat 30 §:n 3 momentissa uuden käyttötarkoituksen mukaiset olennaiset tekniset vaatimukset noudattaen, mitä 2 momentissa säädetään. Uusi käyttötarkoitus voi edellyttää esimerkiksi paloturvallisuuden, ääneneristävyyden ja ilmanvaihdon parantamista. Tarkemmin vaatimusten soveltamisesta käyttötarkoitusmuutoksissa säädetään kussakin olennaisia teknisiä vaatimuksia koskevassa asetuksessa. Lain perusteluissa korostetaan, kuinka 2 momentti on kirjoitettu korjausrakentamisen suunnittelua mahdollistavaksi, joten suunnittelussa olisi mahdollista valita kyseiseen rakentamishankkeeseen parhaiten toimiva ratkaisu. Käyttötarkoituksen muutoksissa lähtökohtana olisi rakennusaikainen rakentamistapa, jota voitaisiin parantaa, mutta asiaa tarkasteltaisiin uuden käyttötarkoituksen näkökulmasta. Esimerkiksi ilmanvaihdon pitäisi olla uuden käyttötarkoituksen mukaista.
3.2.3 Olennaiset tekniset vaatimukset
Rakentamislain 4 luku sisältää säännökset olennaisista teknisistä vaatimuksista. Olennaisissa teknisissä vaatimuksissa on kaksi kokonaan uutta vaatimusta, jotka koskevat vähähiilisyyttä ja elinkaariominaisuuksia. Vähähiilisyyden ja elinkaariominaisuuksia koskevien olennaisten teknisten vaatimusten lisäksi säädetään nykyiseen tapaan rakenteiden lujuudesta ja vakaudesta, paloturvallisuudesta, terveellisyydestä, käyttöturvallisuudesta, esteettömyydestä, meluntorjunnasta ja ääniolosuhteista, energiatehokkuudesta, asuin-, majoitus- ja työtiloista sekä kokoontumistiloista. Lain säännökset valtuuttavat joko valtioneuvoston tai yleisemmin ympäristöministeriön antamaan kyseisistä vaatimuksista tarkempia säännöksiä.
Valtaosin 4 luvun säännökset, vähähiilisyyttä ja elinkaariominaisuuksia lukuun ottamatta, vastaavat maankäyttö- ja rakennuslain 117 a – 117 l §:ien muotoilua. Lämmitysjärjestelmän arviointia koskeva, nykyisen lain 117 h §:ää vastaava säännös on rakentamislaissa sijoitettu lain 2 lukuun, 13 §:ksi. Samoin uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vähimmäisosuutta koskeva maankäyttö- ja rakennuslain 117 l §:ää vastaava säännös on rakentamislain 14 §:ssä. Rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjetta koskeva säännös on sijoitettu rakennuksen käyttöä ja kunnossapitoa säätelevän rakentamislain 12 lukuun, 139 §:ksi. Maankäyttö- ja rakennuslaissa käyttö- ja huolto-ohjeesta säädetään 117 i §:ssä.
Joitakin nykyisiä olennaisia teknisiä vaatimuksia koskevia oikeusohjeita on rakentamislaissa sisältönsä puolesta ajantasaistettu. Rakennushankkeeseen ryhtyvän sijaan rakentamislaki käyttää systemaattisesti ilmaisua ”rakentamishankkeeseen ryhtyvä”. Esteettömyyden olennaisen teknisen vaatimuksen säännöksessä puhutaan ”ikääntyneistä” eikä enää vanhuksista. Asuin-, majoitus- ja työtiloja koskevaa vaatimustasoa on asuintilojen luonnonvalon saannin osalta muutettu. Nykyiseen verrattuna ainoastaan työtilan valaistus voidaan jatkossa järjestää toisen tilan kautta tulevalla välillisellä luonnonvalolla. Rakentamislain 40 §:n mukaan asuinhuoneisiin on johdettava suoraa luonnonvaloa. Työtilan valaistus voidaan edelleen järjestää välillisellä luonnonvalolla. Työtilan luonnonvalon säännöstä voidaan lain perustelujen mukaan soveltaa esimerkiksi monitoimitilan vetäytymistilaan ja asuinhuoneiston työpisteenä käytettävään tilaan.
3.2.4 Vähähiilisyys ja elinkaariominaisuudet ovat uusia olennaisia teknisiä vaatimuksia
Rakennuksen vähähiilisyys ja elinkaariominaisuudet ovat aiempaan verrattuna uusia olennaisia teknisiä vaatimuksia. Maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 § sääti ekologisista näkökohdista rakentamisessa, mutta säännös oli joustava eikä sitä missään vaiheessa täsmennetty. Koska mitään lukuarvoilla asetettuja vaatimuksia ekologisuudelle ja elinkaariominaisuuksille ei asetettu, on säännös jäänyt tavoitteelliseksi eikä sen pohjalta ole rakentamishankkeilta käytännössä vaadittu erityisempiä ekologisia ominaisuuksia.
Petteri Orpon hallitusohjelman 20.6.2023 perusteella vähähiilisyyttä ja elinkaariominaisuuksia koskeva rakentamislain sääntely tullee muuttumaan.
Rakennuksen vähähiilisyydestä säädetään rakentamislain 38 §:ssä. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän on huolehdittava, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan sen käyttötarkoituksen edellyttämällä tavalla vähähiiliseksi.
Rakennuksen vähähiilisyyden ja elinkaariominaisuuksien vaatimukset koskevat rakennuksia. Muut rakennuskohteet kuin rakennukset jäävät vaatimusten ulkopuolelle. Hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki sekä rakennuksen elinkaari on määritelty rakentamislain 2 §:ssä.
Hiilijalanjälkeen vaikuttavat esimerkiksi rakennustuotteiden valmistuksesta, rakennustuotteiden vaihdoista, rakennus- ja purkujätteen käsittelystä ja loppusijoituksesta, rakennustuotteiden sekä rakennus- ja purkujätteen kuljetuksista, rakennustyömaalla kulutetusta energiasta, rakennuksen käytön arviointijakson aikana kulutetusta energiasta aiheutuvat eloperäiset ja fossiiliset kasvihuonekaasupäästöt ja hiilidioksidin poistumat. Hiilikädenjäljen arviointiin sisältyisi pääasiassa sellaisia rakennusmateriaaleihin liittyviä ilmastohyötyjä, joiden arvioinnille on olemassa laskentasäännöt eurooppalaisissa EN-standardeissa. Niistä mainitaan lain perusteluissa EN 15804, joka koskee rakennustuotteiden uudelleenkäytön tai kierrätyksen nettohyötyjä; EN 16449, joka koskee kestävästi hoidetusta metsästä peräisin olevien puutuotteiden eloperäisiä hiilivarastoja; EN 16757, joka koskee sementtipohjaisten tuotteiden karbonatisoitumista. Kansainvälinen standardi ISO 14067 koskee vuorostaan teollisesti talteen otetusta hiilidioksidista valmistettuja pitkäikäisiä hiilivarastoja. Rakennuksessa tuotettu ylimääräinen uusiutuva energia voidaan laskea osaksi hiilikädenjälkeä, jos sillä voidaan välttää verkosta saatavan energian suurempia päästöjä. Arviointi sisältää ainoastaan sellaisia hyödyllisiä ilmastovaikutuksia, joita ei syntyisi ilman rakentamishanketta.
Hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki raportoidaan rakentamislupaa varten tehtävässä ilmastoselvityksessä. Osa uusista rakennuksista on suljettu ilmastoselvityksen ulkopuolelle. Niitä ovat kaikki ne uudet rakennukset, joita ei ole suunniteltava ja rakennettava rakentamislain 37 §:n mukaan lähes nollaenergiarakennukseksi. Esimerkiksi kerrosalaltaan alle 50 neliömetrin suuruiset rakennukset, vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa käytettäväksi tarkoitetut loma-asuinrakennukset sekä korjaamo- ja teollisuusrakennukset jäävät selvitysvelvoitteen ulkopuolelle. Ilmastoselvitystä ei myöskään tarvita korjattavalle erillispientalolle tai laajamittaisesti korjattavalle rakennukselle, jonka energiatehokkuutta ei tarvitse parantaa korjaustyön yhteydessä. Vaikka uusi erillispientalo ilmastoselvityksen edellyttää, niin sen korjaaminen ei. Erillispientalolla tarkoitetaan ympäristöministeriön asetuksen (1010/2017) 4 §:n mukaista käyttötarkoitusluokassa 1a – 1c määritettyä pientä asuinrakennusta. Niitä ovat erillinen pientalo ja ketjutalon osana oleva rakennus. Laajamittaisella korjauksella tarkoitetaan korjausta, jossa rakennuksen vaippaan tai rakennuksen teknisiin järjestelmiin liittyvien korjausten jälleenrakentamiskustannuksiin perustuvat kokonaiskustannukset ovat yli 25 prosenttia rakennuksen arvosta, rakennusmaan arvo pois lukien. Laajamittaisesti korjattavan rakennuksen energiatehokkuuden parantamisvelvoite aktualisoituu, jos se on teknisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti toteutettavissa.
Hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen arvioinnin on 38 §:n 2 momentin mukaan katettava rakennuksen elinkaari tai laajamittaisesti korjattavan rakennuksen korjauksen ja sen jälkeisen elinkaaren vaiheet. Lain perusteluissa uuden rakennuksen vähähiilisyyden arviointia avataan seuraavasti: ”Uuden rakennuksen vähähiilisyyden arviointiin sisältyisi siis rakennustuotteiden valmistus, niiden kuljetus työmaalle ja työmaatoiminnot, valmiin rakennuksen energian kulutus ja rakennustuotteiden vaihto arviointijakson ajalta, sekä aikanaan tapahtuva purkaminen, purkumateriaalien kuljetus ja käsittely. Uuden rakennuksen tieltä mahdollisesti purettavan vanhan rakennuksen tai rakenteen purkutyöt ja jätteenkäsittely sisältyisi ilmastohaittoineen ja mahdollisina hyötyineen myös arviointiin.” Laajamittaisesti korjattavan rakennuksen vähähiilisyyden arviointia ei vaadita tehtäväksi rakennukselle takautuvasti, vaan arviointi sisältää ainoastaan laajamittaisen korjauksen ja sen jälkeiset rakennuksen elinkaaren vaiheet. Laajamittaisesti korjattavan rakennuksen elinkaaren aiempia vaiheita ei arviointiin sisällytetä.
Arvioinnissa on käytettävä rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää sekä kansallisen päästötietokannan tietoja tai muita arviointimenetelmän mukaisia ympäristöominaisuuksia (RakL 38.2 §). Vähähiilisyyden arviointimenetelmästä säädetään tarkemmin ympäristöministeriön asetuksessa. Vuonna 2021 oli lausuttavana arviointimenetelmän toinen versio, ja vuonna 2022 oli uusi lausuntokierros päivitetystä asetusluonnoksesta. Luonnoksessa esitettiin, että vähähiilisyyden arvioinnissa olisi ilmastovaikutukset laskettava rakentamista tai laajamittaisesti korjattavan rakennuksen korjausta seuraavien 50 käyttövuoden ajalta. Asetusluonnoksen valmistelu jatkuu edelleen ja valmistelutyöhön osallistetaan sidosryhmät eduskunnan ympäristövaliokunnan mietinnön (YmVM 27/2022 vp) edellyttämällä tavalla. Velvoittamalla käyttämään rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää varmistetaan, että arviointi on vakioitua, toimialan eri toimijoille vapaasti käytettävissä ja saatavilla, kattaa rakennuksen koko elinkaaren sekä perustuu Euroopassa yhteisesti hyväksyttyihin yhtenäisiin menetelmiin. Lähtökohtana ovat EU:n yhteinen Level(s)-menetelmä sekä eurooppalaiset kestävän rakentamisen standardit. Niitä ovat ennen kaikkea EN 15643 -sarja, EN 15978 ja EN 15804. Elinkaaren vaiheet on määritelty standardissa EN 15643-2.
Uuden rakennuksen hiilijalanjälki ei saa ylittää käyttötarkoitusluokittain säädettyä raja-arvoa (RakL 38.3 §). Raja-arvovaatimus ei kuitenkaan koske sellaista uutta rakennusta, jota ei 37 §:n mukaan ole suunniteltava ja rakennettava lähes nollaenergiarakennukseksi eikä erillispientaloa tai laajamittaisesti korjattavaa rakennusta. Raja-arvoista tullaan säätämään valtioneuvoston asetuksella. Vaikka hiilikädenjälki pitää laskea, ei sitä vähennetä hiilijalanjäljestä.
Rakennuksen elinkaariominaisuudet on toinen uusista olennaisista teknisistä vaatimuksista ja siitä säädetään rakentamislain 39 §:ssä. Elinkaariominaisuuksia koskeva vaatimus edellyttää, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan sen käyttötarkoituksen edellyttämällä tavalla ekologiseksi sekä tavoitteelliselta käyttöiältään pitkäikäiseksi. Erityistä huomiota on kiinnitettävä pohjarakenteiden ja kantavien rakenteiden kestävyyteen sekä rakennuksen ja sen tilojen, rakennusosien sekä teknisten järjestelmien käyttöikään, käytettävyyteen, huollettavuuteen, muunneltavuuteen sekä rakennusosien purettavuuteen ja uudelleenkäytettävyyteen.
Velvoittamalla kiinnittämään huomiota rakennuksen käyttöikäsuunnitteluun ohjataan ratkaisuihin, jotka kiertotalouden periaatteiden mukaisesti edistävät rakennuksen ja sen sisältämien materiaalien sekä niiden arvon säilymistä mahdollisimman pitkään. Vaikka rakennuksen pitkäikäisyyttä säännöksessä korostetaan, tunnustetaan siinä myös se, ettei kaikkia rakennuskohteita ole alun perin tarkoitettukaan kovin pysyvään käyttöön. Niitä ovat muun muassa väliaikaiset rakennukset, joista säädetään rakentamislain 10 §:ssä. Rakennuksen tavoitteellinen tekninen käyttöikä määritellään rakennuksen suunnittelun yhteydessä. Lain perusteluissa todetaan, että esimerkiksi asuinrakennuksen tavoitteellinen tekninen käyttöikä voisi olla vähintään 75 vuotta, toimistorakennuksen vähintään viisikymmentä vuotta ja teollisuusrakennuksen vähintään kolmekymmentä vuotta. Rakennuksen rakentamisen vaatimaan investointiin suhteutettuna esitetyt iät saattavat tuntua lyhyiltä. Käytännössä kuitenkin selvitysten mukaan Suomessa purettujen rakennusten ikä purkuhetkellä on keskimäärin viisikymmentä vuotta, ja toimisto- ja teollisuusrakennusten alle neljäkymmentä. Rakennuksen elinkaaren kasvattaminen nykyisestä kymmenellä – kahdenkymmenellä vuodella olisi jo iso kulttuurinen muutos, jolla voitaisiin vähentää rakentamisen ilmastopäästöjä. Kysymys on tavoitteesta, joka ei voi oikeudellisesti ratkaista sitä, voiko rakennuksen mahdollisesti purkaa jo ennen tavoiteiän saavuttamista. Purkamisen sallittavuus ratkeaa muiden säännösten kautta. Lausunnoilla olleissa asetusluonnoksissa (30.9.2022) ilmastoselvityksestä ja materiaaliselosteesta on vähähiilisyyden ja rakennusosien vaihtojen arviointijaksoksi esitetty 50 vuotta. Jos kuitenkin rakennuksen suunniteltu käyttöikä on tätä lyhyempi, on rakennusosien vaihtojen arvioinnin perustuttava tälle ajanjaksolle. Viidenkymmenen vuoden ajanjakso on laskennallinen suure, jota käytetään, kun hiilijalanjälkeä asetusten mukaisesti lasketaan. Jos rakennuksen tavoitteelliseksi käyttöiäksi suunnitellaan yli 50 vuoden ajanjaksoa, käytetään laskelmissa silloin sitä.
Lain perusteluissa todetaan, että rakennusosien ja teknisten järjestelmien tavoitteellinen tekninen käyttöikä voi olla rakennuksen tavoitteellista teknistä käyttöikää lyhyempi tai pidempi. Rakennusosien on kuitenkin oltava helposti vaihdettavissa. Tavoitteellisen teknisen käyttöiän saavuttaminen riippuu myös olennaisesti siitä, kuinka hyvin rakennusta ylläpidetään. Käytännössä mikään rakennus ei kestä pitempään ilman säännöllistä huoltoa ja tarvittavia ylläpitoluonteisia korjauksia. Rakennusosien ja teknisten järjestelmien vaihdettavuuteen on syytä varautua jo rakennusvaiheessa niin, että vaihto voidaan tehdä muita rakenteita vaurioittamatta. Tilojen ja rakenteiden muunneltavuudella edistetään rakennuksen pitkää elinkaarta muunneltavuuden mahdollistaessa erilaisia ja tarpeen mukaan muuttuvia tilojen käyttötarkoituksia.
Rakentamislain säännöksillä edistetään kiertotaloutta myös siten, että oikeusohje velvoittaa ratkaisuihin, jotka mahdollistavat rakennusosien ja materiaalien irrottamisen rakennuksesta mahdollisimman ehjänä purkamisen yhteydessä. Lain tarkoituksena on, että rakennusosat ja materiaalit olisivat mahdollisimman laajalti hyödynnettävissä joko sellaisinaan tai kunnostettuina uusien tai korjattavien rakennusten yhteydessä. Purettuja materiaaleja voidaan myös käyttää uusien rakennustuotteiden valmistukseen. Rakennusosien hyödyntäminen edellyttää, että ne sopivat terveellisyys- ja turvallisuusominaisuuksiensa puolesta muuttuviin käyttötarkoituksiin. Jotta tässä onnistuttaisiin, tarvitaan tietoa rakennusosien valmistuksessa käytetyistä materiaaleista ja muista ominaisuuksista. Ympäristöministeriön asetuksella voidaan asiasta antaa tarkempia säännöksiä.
Euroopan unionin kautta tuleva sääntely nähtiin aikaisemmin rakennusmateriaalien uudelleenkäytön esteenä. EU:n rakennustuoteasetus (305/2011/EU) on jäsenvaltioissa suoraan sovellettavaa velvoittavaa oikeutta. Rakennustuoteasetuksen mukaisia rakennustuotteita ovat tuotteet, joille on harmonisoitu tuotestandardi tai joille tuotteen valmistaja on hakenut eurooppalaisen teknisen arvioinnin (ETA). Tällaisia rakennustuotteita koskee CE-merkintävelvollisuus. Suurin osa markkinoilla olevista rakennustuotteista kuuluu CE-merkinnän piiriin. Kansallisesta hyväksymismenettelystä säädetään eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä annetussa laissa (954/2012). Tuotehyväksyntälakia sovelletaan muille kuin CE-merkityille rakennustuotteille ja laki tunnistaa kolme erilaista menettelyä rakennustuotteen kelpoisuuden toteamiseksi: tyyppihyväksyntä; varmennustodistus; valmistuksen laadunvalvonta. Rakennuspaikkakohtainen varmentaminen koskee tilanteita, joissa tuotteen kelpoisuutta ei ole muutoin osoitettu. Tuotehyväksyntälain 17 §:n mukaan rakennusvalvontaviranomainen voi velvoittaa hankkeeseen ryhtyvän osoittamaan, että rakennustuote täyttää sitä koskevat olennaiset tekniset vaatimukset, jos on syytä epäillä, että tuote ei niitä täytä. Hankkeeseen ryhtyvä vastaa tästä aiheutuvista kustannuksista.
Kaikkia rakennustuotteita koskee rakennustuotteen ominaisuuksia koskeva rakentamislain 121 §:n säännös. Rakennuksen osaksi tarkoitetun rakennustuotteen on oltava turvallinen ja terveellinen sekä ominaisuuksiltaan sellainen, että rakennuskohde asianmukaisesti suunniteltuna ja rakennettuna täyttää rakentamislaissa säädetyt olennaiset tekniset vaatimukset tavanomaisella tavalla kunnossapidettynä taloudellisesti perustellun käyttöiän ajan. Säännös vastaa asiasisällöltään MRL 152 §:ää.
Rakennustuoteasetuksen 66 artikla sisältää siirtymäsäännöksen. Sen mukaan niiden rakennustuotteiden, jotka on saatettu markkinoille direktiivin 89/106/ETY (rakennustuoteasetusta edeltänyt rakennustuotedirektiivi), mukaisesti ennen 1.7.2013, katsotaan olevan rakennustuoteasetuksen mukaisia.
Ympäristöministeriö antoi uuden tiedotteen rakennustuotteiden uudelleenkäytöstä 21.6.2022. Tiedotteessa todetaan, ettei EU:n rakennustuoteasetus sisällä säännöksiä uudelleenkäytettävistä rakennustuotteista. Rakennustuoteasetus koskee lähtökohtaisesti uusia tuotteita. Rakennustuoteasetuksessa säädetään tilanteista, joissa rakennustuote asetetaan ensimmäistä kertaa markkinoille. Uudelleenkäytettävää rakennustuotetta ei tarvitse CE-merkitä, jos tuotetta ei olennaisesti muuteta. Viime kädessä uudelleenkäytettävien tuotteiden kelpoisuus osoitetaan rakennuspaikkakohtaisessa varmentamisessa.
Ympäristöministeriön tiedote selventää epäselvyyksiä aiheuttanutta tilannetta. Ennen 1.7.2013 markkinoille saatetun yksittäisen rakennustuotteen osalta jää viranomaisen tehtäväksi arvioida tuotteen kelpoisuus lain yleisen ja joustavan oikeusohjeen kautta (MRL 152 §; RakL 121 §). Sama koskee sen arviointia, onko kysymys tällaisen uudelleenkäytettävän tuotteen olennaisesta muuttamisesta.
Rakennuspaikkakohtaisen varmentamisen vaatiminen jää rakennusvalvonnan harkintaan. Jos viranomainen arvioi, että uudelleenkäytettävä tuote on turvallinen ja terveellinen sekä ominaisuuksiltaan sellainen, että rakentamiskohde asianmukaisesti suunniteltuna ja rakennettuna täyttää olennaiset tekniset vaatimukset ei erityistä varmentamismenettelyä tarvita.
Tietoja rakentamisessa käytetyistä materiaaleista ja tuotteista tullaan keräämään materiaaliselosteella. Materiaaliselosteen laatimisvelvoite koskee 39 §:n 2 momentin mukaan samoja kohteita, joita varten pitää laatia ilmastoselvitys. Niinpä esimerkiksi korjattavalle erillispientalolle ei materiaaliselostetta tarvitse laatia, ei myöskään kohteille, joita ei 37 §:n mukaan ole suunniteltava ja rakennettava lähes nollaenergiarakennuksiksi. Materiaaliselostevelvoitteen yhdenmukaisuus ilmastoselvityksen laatimisvelvoitteen kanssa on omiaan yksinkertaistamaan näiden molempien selvitysten laatimisprosesseja.
Huolehtimisvelvollisuus materiaaliselosteen laatimisesta kuuluu säännöksen mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvälle. Materiaaliselosteen laatii kuitenkin suunnittelija, todetaan lain perusteluissa. Asetusluonnoksessa (30.9.2022) materiaaliselosteesta laatimisvelvoite kohdistetaan pääsuunnittelijalle, rakennussuunnittelijalle ja erityissuunnittelijalle tehtäviensä mukaisesti. Rakentamislupavaiheessa esitetty materiaaliseloste on myös päivitettävä, mikäli sen perusteena oleviin suunnitelmiin on tullut hankkeen toteuttamisvaiheessa muutoksia. Tästä on tarkoitus säätää asetustasolla samoin kuin muutoinkin tarkemmin, mitä selosteen tulee sisältää. Materiaaliselosteen tietoja käytetään rakennuksen ilmastoselvityksen laatimisessa. Materiaaliseloste syntyy periaatteessa samassa prosessissa, jossa kootaan rakennuksen tuotteita koskevat tiedot hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen arvioimiseksi. Käytännössä rakentamislupaa haettaessa ei useinkaan vielä ole tiedossa kaikki hankkeen toteuttamisessa käytettävät materiaalit ja rakennusosat. Asetusluonnoksen mukaan rakennuksen ja rakennuspaikan osien tietojen tarkkuuden olisi perustuttava joko rakennuksen suunnitelmiin tai kansallisen päästötietokannan tietoihin. Kansallisen päästötietokannan tiedot olisi tarkoitettu käytettäväksi esimerkiksi talotekniikan järjestelmille. Niitä koskevat tiedot eivät kaikissa rakennushankkeissa ole tarkentuneet rakentamislupaa haettaessa, jolloin tiedot voitaisiin tarvittaessa ottaa tietokannasta.
Työmaan väliaikaiset tuotteet ja telineet eivät kuulu selosteen piiriin, eivät myöskään ylijäävät rakennustuotteet. Ylijäävillä tuotteilla tarkoitetaan hanketta varten hankittuja tai saatuja tuotteita, jotka eivät syystä tai toisesta päädy osaksi rakennusta. Joltakin toiselta työmaalta ylijääneet tuotteet, joita käytetään selosteen kohteena olevassa rakennuksessa, kuuluisivat selosteeseen. Rakennusjätteet eivät sisältyisi selosteeseen. Pakkausten määrän arviointi on rakennusta suunniteltaessa hankalaa eikä tehtävä sisälly suunnittelijoiden tehtävänkuvaan. Purettavat materiaalit luetteloidaan rakentamislain 16 §:n mukaisessa purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksessä. Jos uudessa tai laajamittaisesti korjattavassa rakennuksessa käytetään samalta rakennuspaikalta poistettua tuotetta (esimerkiksi vanhaa ikkunaa tai tiiltä), niin uudelleen käytetty tuote olisi osa materiaaliselostetta. Sama koskisi rakennuspaikalta purettavasta materiaalista kierrättämällä tehtyä uusiomateriaalia.
Materiaaliseloste luo perustaa rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjeen laatimisessa sekä arvioitaessa rakennuksen sisältämien tietojen uudelleenkäyttöä tai materiaalien hyödyntämistä korjaamisen tai purkamisen yhteydessä. Käyttö- ja huolto-ohjeesta säädetään rakentamislain 139 §:ssä. Materiaaliselosteen tiedot esitetään 39 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla koneluettavassa muodossa. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi tietomallia (BIM) tai digitaalista, taulukkomuotoista tietojen esittämistapaa. Koneluettavuudella varmistetaan tietojen myöhempi hyödynnettävyys ja toimittamisen mahdollisuus rakentamislain 73 §:n mukaisesti valtakunnalliseen rakennetun ympäristön tietojärjestelmään.