Alueidenkäyttöä ja rakentamista koskevalla lainsäädännöllä tavoitellaan hyvää fyysistä elinympäristöä. Nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain ja vuoden 2025 alusta nimensä alueidenkäyttölaiksi (AKL) muuttuvan lain edelleen voimaan jäävä ensimmäinen pykälä kuuluu:

Tämän lain tavoitteena on järjestää alueiden käyttö ja rakentaminen niin, että siinä luodaan edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistetään ekologisesti. taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä.

Tavoitteena on myös turvata jokaisen osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun, suunnittelun laatu ja vuorovaikutteisuus, asiantuntemuksen monipuolisuus sekä avoin tiedottaminen käsiteltävinä olevissa asioissa.

Kuntatasolla lainsäätäjän asettaman tavoitteen toteutuminen edellyttää hyvää yhteistyötä kuntien eri organisaatioiden kesken. Rakennusvalvonnalle tärkeitä yhteistyötahoja ovat kaavoitus, ympäristönsuojelu sekä hyvinvointialueille siirretty pelastustoimi. Museotoimi, ympäristöterveys ja kuntatekniikka ovat yhtä lailla keskeisiä.

Asukasluvultaan alle 6 000 asukkaan kunnissa ei yleensä ole yksinomaan kaavoitustehtäviä hoitavaa viranhaltijaa. Laki velvoittaa asettamaan pätevyysvaatimukset täyttävän kaavoittajan yli 6 000 asukkaan kuntiin. Mahdollista on myös, että asukaslukurajan ylittävillä kunnilla on yhteinen kaavoittaja tai kaavoitustehtäviä on annettu sopimuksen nojalla toisen kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa olevan kaavoittajan hoidettavaksi. Kaavoittajaa koskeva vaatimus ei tarkoita, etteivätkö myös suuremmat kunnat teettäisi kaavasuunnitelmia yksityisillä konsulteilla. Kunnalle säädetty vastuu kaavan laatimisesta ei ole esteenä kaavan laatimisen tilaamiselle kunnan toimeksiannosta ulkopuoliselta suunnittelutoimistolta. Julkisia hankintoja koskeva hankinta- ja kilpailulainsäädäntö tulee tällöin ottaa huomioon. On myös katsottu, että mahdollisuus antaa asemakaavan laadintatehtävä ulkopuoliselle, vaikkapa maanomistajalle, ei ole maankäyttö- ja rakennuslain vastaista (HE 81/2006 vp s. 16). Ympäristöministeriö on lausunnossaan kanteluasiassa apulaisoikeusasiamiehelle todennut, että maanomistajien palkkaamia konsultteja käytetään vain harvoin ja tällöinkin vain hankekaavan tyyppisten asemakaavojen laatimiseen. Ministeriö on myös katsonut, että vaikka kysymys ei tällöin ole kunnan kaavoitusvallan luovuttamisesta, ympäristöministeriö ei pidä suositeltavana asemakaavan laatimisen antamista maanomistajan palkkaaman suunnittelutoimiston tehtäväksi. Jos asemakaavaehdotuksen laatimisesta huolehtiminen annetaan maanomistajalle ja maanomistajan konsultti hyväksytään tähän tehtävään, mahdollisen kilpailuttamisvelvoitteen kiertämiseksi, menettelyä voitaneen apulaisoikeusasiamiehen mukaan pitää tarkoitussidonnaisuusperiaatteen vastaisena. Kunnan on joka tapauksessa syytä osallistua kiinteästi kaavan laatimisen ohjaamiseen ja valvontaan. Apulaisoikeusasiamies korostaa ratkaisussaan 18.12.2015 (Dnro 3737/2/13) em. kanteluasiaan, että kaavan laatiminen on tärkeää toteuttaa siten, että myös kuntalaisille on selvää, että kaavan lainmukaisesta laatimisesta ja päätöksenteosta on aina vastuussa kunta. Kunnan vastuu koskee myös ranta-asemakaavoja, joiden laatimisesta voi huolehtia maanomistaja (MRL 74 §).

Laissa säädettyä kaavoitusmenettelyä, siihen kuuluvaa asukkaiden ja osallisten vuorovaikutusta ja kaavan hyväksymistä ei voi ulkoistaa yksityiselle taholle.

Alueidenkäytön suunnittelu ja kaavoitus tähtäävät siihen, että suunnitelmien pohjalta voidaan rakentaa ja toteuttaa fyysiseen ympäristöön vaikuttavia hankkeita. Laki ei sisällä suoranaista kaavoituksen ja rakennusvalvonnan yhteistyöhön velvoittavaa säännöstä. Yhteistyö on kuitenkin välttämätöntä, jos halutaan, että alueidenkäytön ohjauksen ja niitä koskevien suunnitelmien tavoitteet käytännössä toteutuvat. Nykyinen laki ja vuoden 2025 alusta voimaan tuleva lainsäädäntö tähtäävät siihen, että vireille saatetut hankkeet etenevät sujuvan yhteistyön avulla kunnassa joutuisasti ja ilman tarpeettomia ristiriitoja. Välttämättä kaikkia ristiriitoja ei pystytä estämään johtuen muun muassa eri aikakausina laadittujen ja hyväksyttyjen kaavojen sisällöllisestä vaihtelusta. Lainvoiman saanut kaava on juridisesti luonteeltaan pysyvä hallintopäätös. Vuosikymmeniä sitten laaditun kaavan tulkinta voi aiheuttaa eriäviä näkemyksiä, kun sen pohjalta lähdetään toteuttamaan konkreettista hanketta. Myös uudempien kaavojen tulkinta edellyttää usein, että lupaviranomainen hankkii tarkempaa tietoa kaavan laatimisen taustalla olleista tavoitteista. Mahdollisissa ristiriitatilanteissa on tärkeää säilyttää toimiva vuoropuhelu kaavoituksen ja rakennusvalvonnan kesken.

Kunnissa, joissa ei ole omaa kaavoittajaa, voi rakennustarkastajalle kuulua myös rakentamisen sijoittumisen harkintaan kuuluvaa valmistelu- tai päätösvaltaa. Asukasluvultaan pienissä kunnissa ei välttämättä ole ajantasalla pidettyä kaavavarantoa. Kuntakeskuksia ja ranta-alueita lukuun ottamatta ainoa lainvoimainen kuntakaava voi olla yleiskaava, tai sitten yleiskaavaakaan ei ole. Näissä tilanteissa rakentamisen sallittavuus voi edellyttää suunnittelutarveharkintaa. Suunnittelutarvealueesta ja ranta-alueen suunnittelutarpeesta säädetään alueidenkäyttölaissa, mutta sijoittamisen edellytyksistä suunnittelutarvealueella ja poikkeuksen myöntämisestä ranta-alueen suunnittelutarpeesta säädetään rakentamislaissa. Toisin kuin nykyinen laki, niin jatkossa suunnittelutarvealueeseen liittyvien sijoittamisen edellytysten harkinta kuuluu rakentamislain perusteella suoraan rakennusvalvontaviranomaiselle, ellei luvan hakija itse pyydä erillistä sijoittamislupaa (RakL 43 §). Erillisestä sijoittamisluvasta päättämisen toimivalta riippuu kunnan hallintosäännöstä. Tämä tarkoittaa, että kunta voi hallintosäännössä määrätä erillistä sijoittamislupaa koskevan toimivallan myös rakennusvalvonnalle. Myös poikkeamisen toimivaltaa voidaan määrätä rakennusvalvonnalle. Sijoittamisen harkinnassa korostuu erityisen voimakkaasti rakennusvalvonnan ja kaavoituksen yhteistyön tarve. Sama koskee ranta-alueelle rakentamista.

Kunnan hallintosäännössä voidaan entiseen tapaan määrätä kunnan muiden viranomaisten osallistumisesta rakennusvalvontaan sekä rakennussuunnitelmien kaupunkikuvallisen ja teknisen tarkastuksen järjestämisestä. Kysymyksessä on varsinkin suuremmissa kaupungeissa vuosikymmeniä käytössä ollut käytäntö, jossa toimielimet ottavat ennakollisesti kantaa kaupunkikuvallisiin ja rakennusteknisiin erityiskysymyksiin. Näihin eri tavoin kokoonpantuihin toimielimeen saadaan koottua eri alojen asiantuntemusta. Joissakin kunnissa toimielimissä on mukana myös poliitikkoja.