Opetuksen järjestämisessä paikallinen viisaus kantaa

Kuntien järjestämä perusopetus on ollut suomalainen menestystarina. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvoisuus ovat perustana kaikille yhteisen perusopetuksen toteuttamisessa. Onnistumisen keskiössä ovat olleet korkeasti koulutetut opettajat ja opetuksen järjestäjän vahva itsehallinto.

Kansainvälisesti vertailtuna suomalaisen kunnan itsehallinnollinen asema opetuksen järjestäjänä on vahva. Lisäksi kuntien sisällä yksittäisillä kouluilla ja yksittäisillä opettajilla on itsenäinen rooli liittyen esimerkiksi toimintatapoihin, toimintakulttuuriin ja opetusmenetelmiin. Yli 30 vuoteen peruskouluissa ei ole tarvittu tarkastusjärjestelmää toiminnan laadun varmistamiseksi.

Lainsäädäntö, erityisesti perusopetuslaki ja -asetus, kelpoisuusvaatimukset sekä opetussuunnitelman perusteet ohjaavat perusopetuksen järjestämistä, sen sisältöä ja tavoitteita. Sivistystoimen henkilöstön korkea koulutus- ja osaamistaso yhdistettynä paikalliset tarpeet huomioivaan järjestämiseen ja itsehallintoon, on tuottanut hyviä tuloksia läpi erilaisten muutosten ja kriisien.

Joustavuus ja kyky reagoida paikallisesti sopivalla tavalla on ollut vahvuus, joka on kannatellut ja vienyt eteenpäin ympärillä tapahtuvista mullistuksista huolimatta.

Kuntien erilaistuessa on entistä tärkeämpää mahdollistaa kunnille erilaisia ja uusia järjestämisen muotoja

Väestökehitykseen ja taloudellisiin haasteisiin liittyvät muutokset jylläävät kuntakenttää nyt hurjasti. Puhutaan kuntien eriytymisestä ja erilaistumisesta. Kunnat ovat myös alueeltaan ja maantieteeltään hyvin erilaisia.

Kunnalla on edelleen valta päättää itse resursseistaan, toimintamuodoistaan ja palveluverkostaan noudattaen lainsäädännössä määriteltyä järjestämistehtävää, sen tavoitteita ja sisältöä.

Samalla kaikki kuntien talouteen kohdistuvat paineet ja leikkaukset kohdistuvat suoraan koulutukseen. Kuntien rahoituspohjasta ovat sivistystoimen edustajat syystäkin huolissaan.

Meneillään olevassa erilaistumiskehityksessä on yhä tärkeämpää mahdollistaa kunnille erilaisia ja uusia järjestämisen muotoja perinteisen koulunpidon rinnalla. Kuntien ja koulujen keskinäinen yhteistyö on jatkossa paitsi mahdollisuus, niin myös välttämättömyys erityisesti harvaan asutuilla alueilla. Yhteistyötarkasteluissa myös uudenlaisten opetuksen muotojen, kuten yhteisopettajuuden tai etäyhteyksiä hyödyntävän opetuksen on syytä olla mukana.

Viime vuoden marraskuussa alkanut kuntien toimintaa jäykistävien normien kerääminen on oiva mahdollisuus löytää nykyisestä lainsäädännöstä sellaisia kohtia, joiden kirjaukset tarpeettomasti rajoittavat opetuksen järjestämistä laadukkaasti, yhdenvertaisesti ja saavutettavasti eri puolilla maata. Palvelujen järjestämistä tarpeettomasti rajoittavia normeja voidaan perusopetuksen lisäksi löytää muistakin sivistyspalveluista, esimerkiksi varhaiskasvatuksesta. Tarkastelu ei koske vain nykylainsäädäntöä, vaan myös tulevaa. Koulutuspoliittisten uudistusten yhteydessä on syytä arvioida tarkoin, minkä asteinen normitus missäkin asiassa todellisuudessa mahdollistaa palvelujen järjestämisen ja edesauttaa asiakkaan saamien palvelujen laatua ja saavutettavuutta.

On paljon asioita, joissa tiukka normitus on perusteltua, mutta toimintaympäristön muuttuessa hurjaa vauhtia myös joustavuutta tarvitaan. Fokuksessa tulisi olla selkeä tavoiteohjaus, tavat ja muodot tavoitteisiin pääsemiseksi tulee voida päättää paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden mukaisesti. Toimintaa jäykistävin normein tai nakertamalla luottamusta opetuksen järjestäjien kykyyn toteuttaa laadukkaat palvelut joustavasti erilaisissa olosuhteissa emme palveluita pysty turvaamaan.