Kuntien maanlunastuksista saa näyttäviä otsikoita, mutta totuus on toisenlainen

Kuntien tekemät maanlunastukset kiinnostavat usein mediaa, mutta joskus näkökulma jää kapeaksi ja kärjistyneeksi. Viimeisimpänä esimerkkinä Helsingin Sanomien artikkeli 26.12.2023 koskien Martti Häkkäsen tuoretta väitöskirjaa. Artikkeli oli otsikoitu reipashenkisesti ”Pakkolunastuksista on tullut kuntien rahantekokone”.  

Lunastuslainsäädäntö sekä maankäyttö- ja rakennuslaki ovat parhaillaan uudistettavina - tehdään se faktoihin perustuen

Me, jotka olemme kyseisen, ansiokkaan väitöskirjan lukeneet, tiedämme, ettei HS:n artikkelin otsikko vastaa väitöstutkimuksessa havaittua, eikä kerro kuntien maanhankinnan totuudesta mitään. 

Pakkolunastus - termi, joka poistui Suomen lainsäädännöstä jo 1970-luvulla, mutta jonka Martti Häkkänen hieman yllättäen korotti väitöskirjansa nimeen - on otsikoiden tuottamisen kannalta niin herkullinen, että on suorastaan harmillista olla se tylsimys, joka vie dramatiikan tästä. Miten paljon enemmän klikkauksia ja tunteita aiheuttaakaan kuva hankeen raahatusta, aamutakissaan värjöttelevästä ikääntyneestä maanomistajasta, jolta kauhea kunta on pakkolunastamassa kotitilan kuin faktatieto siitä, että lunastettavat maat sijaitsevat kaukana tilakeskuksesta ja että maanomistaja on itse tarjonnut maitaan kiinteistökehittäjälle ostettavaksi. Kiinteistökehittäjä puolestaan on laskenut tekevänsä hyvän tilin, kun veronmaksajat maksavat muodostettavien tonttien tarvitsemat kadut, puistot ja muun infran, eikä näin muodostettua tonttimaata tarvitse kiinteistökehittäjän uhrata edes vähemmän tuottavaan käyttöön kuten esimerkiksi yritystonteiksi tai sosiaaliseen asuntotuotantoon.  

Koska sekä lunastuslainsäädäntö että maankäyttö- ja rakennuslaki kuitenkin ovat parhaillaan uudistettavana, on kaikkien meidän suomalaisten veronmaksajien etu, että lainsäädäntöuudistukset tehdään faktoihin, eikä klikkiotsikoihin ja lavastettuihin kuviin perustuen. Pahoittelut jo etukäteen seuraavista tylsistä faktoista.  

Kuntien maanhankinnalla tavoitellaan toimivaa elinympäristöä ja maanomistajien yhdenvertaista kohtelua

Kuntien eli meidän kaikkien omistamien yhteisöjen tehtävänä on tuottaa hyvää ympäristöä, peruspalveluja, kulttuuri- ja liikuntapalveluja sekä edellytyksiä asumiselle ja yritystoiminnalle. Kunnat eivät tuota voittoa Caymansaarilla sijaitsevien yritysten ulkomaalaisille omistajille, eivät jaa osinkoja eivätkä edes maksa huimia palkkoja työntekijöilleen. 

Kuntien maanhankinta perustuu 95-prosenttisesti vapaaehtoisiin kauppoihin ja pääsääntöisesti vielä niin, että maanomistajat itse tarjoavat maitaan kunnan ostettaviksi. Kunnat ostavat kahdenlaista kaavoittamatonta maata. Pääasiassa kunnat ostavat niin kutsuttua raakamaata, jolla on tulevan kaavoituksen aiheuttamaa odotusarvoa sekä jossain määrin myös sellaista maata, jolla ei ole odotusarvoa. Näitä ilman odotusarvoa olevia maita ostetaan suojelutarkoituksiin tai vaihtomaiksi. 

Raakamaata ostetaan (ja tarvittaessa lunastetaan) 3–5-kertaisella hinnalla verrattuna ilman odotusarvoa oleviin maihin. Kuntien maksamat raakamaan hinnat ovat vakaita vaihtelun perustuessa kyseisen maan yleiskaavamerkintään, sillä kuntien on kohdeltava kaikkia maanomistajia yhdenvertaisesti, eikä maksettava hinta voi perustua maanomistajan neuvottelutaitoihin. Raakamaata kunta ostaa yleensä yleiskaavaan perustuen ja maat päätyvät asemakaavoilla tonttimaiksi, kaduiksi, puistoiksi, suojelualueiksi ja suojaviheralueiksi.  

Osaa kunnan hankkimasta raakamaasta ei voida koskaan asemakaavoittaa, sillä - ei pelkästään liito-oravat ja viitasammakot - vaan myös lahokaviosammaleet ja vuollejokisimpukat tarvitsevat omat rauhalliset kasvuympäristönsä. Riippumatta siitä, päätyykö maa vuorovaikutteisen kaavaprosessin ja laajojen selvitysten seurauksena ihmisten vai lahokaviosammaleen asuinsijaksi, raakamaastaan luopunut maanomistaja on saanut vapaaehtoisen kaupan tai lunastuksen seurauksena 3–5-kertaisen hinnan maistaan mainittujen kaavariskien jäädessä muiden veronmaksajien kannettavaksi. 

Raakamaan lunastukseen kunnat päätyvät yleensä tilanteessa, jossa joku maanomistaja haluaa korkeampaa hintaa kuin mitä muut maanomistajat ovat saaneet tarjotessaan maitaan kunnan ostettavaksi. Kukaan meistä ei halua elää maassa, jossa ahne maanomistaja saa enemmän kuin muut maanomistajat.  

Kukaan meistä ei myöskään halua elää maassa, jossa kunnat polkisivat maanhankinnallaan ihmisoikeuksia. Onneksi näin ei tapahdukaan, minkä Martti Häkkänen on edellä mainitussa väitöskirjatyössään havainnut kahlattuaan satoja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) päätöksiä ja todettuaan, että yhdessäkään niistä ei todeta suomalaisen kunnan tekemän raakamaan lunastuksen rikkovan ihmisoikeuksia. Lähiaikoina on menossa EIT:n käsittelyyn vantaalaisen maanomistajan tekemä valitus Vantaan kaupungin tekemästä lunastuksesta. Tämäkään lunastus ei koske kenenkään kotia ja tässäkin lunastuksessa maanomistaja on ollut valmis luopumaan maistaan, mutta on halunnut korkeampaa hintaa kuin naapurinsa.  

Kuntien rahantekokone on vieläkin keksimättä

Helsingin Sanomien artikkelin otsikkoon päätynyt termi ”rahantekokone” aiheutti meissä kuntien asukkaissa sekä maapolitiikan ammattilaisissa toivoa ja uteliaisuutta. Onko nyt keksitty keino kunnille tehdä voittoa yhdyskuntarakentamisella? Voidaanko veroprosenttejamme laskea? Voimmeko saada verorahoillamme enemmän ja parempia palveluja? Tässäkin joudun tuottamaan pettymyksen, sillä kuntien yhdyskuntarakentamisen kokonaisuus eli maanhankinta, kaavoitus, yhdyskuntarakentaminen ja tontinluovutus ei tuota voittoa kunnille. Se on parhaimmillaankin joissain korkeiden tonttihintojen ja tiiviin rakenteen kunnissa itseään rahoittavaa. Näissä kunnissa verorahat voidaan käyttää palvelujen tuottamiseen. Pääosassa kuntiamme yhdyskuntarakentamiseen menee myös verotuloja.  

Mikäli useampi maanomistaja alkaa katsoa, että hänelle kuuluu enemmän kuin muille maanomistajille ja lainsäädäntö muutetaan tukemaan näitä pyrkimyksiä, tuotetaan tämä suurempi voitto maanomistajille korottamalla veroja, jotta yhdyskuntarakentaminen saadaan rahoitettua. Se on tosiaan näin yksinkertaista - ja tylsää.