TE-uudistus ja rahoitus: Sopimus

Uudistuksen eniten keskustelua aiheuttanut yksityiskohta liittyy järjestämisvastuun kriteereihin. Hyväksyttyjen lakien mukaan kunnalla tulisi olla vähintään 20 000 asukkaan väestöpohja työikäisen väestön osalta, jotta se voisi järjestää työllisyyspalveluita. Koska valtaosa kunnista ei tätä vaatimusta täytä, joutuvat kunnat perustamaan ylikunnallisia yhteistyöalueita kriteerin täyttämiseksi. Kuten aiemmissa tämän blogisarjan kirjoituksissa on todettu (Blogisarjan osa 2: Kannustimet), sekä valtionosuusrahoitus, että kustannukset lankeavat suoraan kunnille. Tämä koskee jokaista kuntaa, järjesti se palvelut yksin tai yhteistyössä. Järjestämisvastuun, rahoituksen ja kustannusten kohdentuminen eri organisaatioille luo epätasapainoisen asetelman. Asioista pitää päästä sopimukseen.

Kuka maksaa työttömyyden kulut?

Talouden osalta yksi keskeinen kuntien väliseen sopimukseen liittyvä kysymys on: kuka maksaa työttömyyden aiheuttamat kulut? Suppeasti ajatellen kyse on työllisyysalueen kulujen jakamisesta kuntien kesken eli maksuosuuksista. Mikäli kulut jaetaan yhteisvastuullisesti tasan, voidaan maksuosuudet laskea esimerkiksi asukasmäärien suhteessa tai äärimmillään jopa absoluuttisesti tasan. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää esimerkiksi työikäistä väestöä, joka hieman tarkentaa laskentaa.

Toisen ääripään ratkaisu on jakaa kulut aiheuttamisperiaatteen mukaan. Se maksaa joka kuluja aiheuttaa, eli tässä tapauksessa ne kunnat, joissa on eniten työttömiä. Tässä tapauksessa kulut jaettaisiin esimerkiksi asiakkaiden tai työttömien määrän tai ääritapauksessa palvelutuotannon suoritemäärien perusteella. Luulen, ettei TE-palvelukokonaisuus ole kuitenkaan täysin tuotteistettavissa.

TE-uudistuksen valtionosuuskriteerit ovat jotain tältä väliltä, ne nimittäin pitävät sisällään sekä työikäisen väestön, että laajan työttömyyden eli karkeasti sanottuna asiakasmäärän. Toki kulujen jaosta voidaan sopia niinkin, että aiheuttamisperiaatetta käytetään niin pitkälle kuin se on järkevää käytännössä viedä.

Kuvio 1: Työttömyyskulujen jakaminen.

Edellä pohdin vain järjestäjän kulujen jakamista. Miksei ajatusta voisi laajentaa myös sakkomaksuihin? En tiedä onko juridista estettä sille, että työllisyysalueen kunnat jakaisivat myös sakkomaksuihin liittyvän taloudellisen riskin. Voitaisiinko siten lisätä koko alueen kiinnostusta yksittäisten kuntien sakkomaksuja kohtaan. Jonkin kunnan sakkomaksut voivat myös kasvaa äkillisesti ison työnantajan lopetuspäätöksen seurauksena. Silloin kyseisen kunnan kulut kasvavat nopeasti.

Taloudelliset riskit ja voitot

Toinen keskeinen talouden kysymys on se, että hoidetaanko alueella työllisyyttä vai työttömyyttä. On tietenkin selvää, että molempia. Edellä mainitut kulujen jakomallit liittyivät vahvasti työttömyyden hoidon aiheuttamien kulujen jakamiseen. Jos puhutaan kulujen kattamisesta ja taloudellisista riskeistä, puhutaan samalla kolikon kääntöpuolesta, eli taloudellisista voitoista. Jos työttömyys vähenee, miten voitot jakaantuvat alueen kuntien kesken. Jakaantuuko yksittäisen kunnan ponnistelut koko alueen hyödyksi?

Kunnan omaa roolia ei tule unohtaa. TE-kokonaisuudessa se liittyy ainakin elinkeinoelämän edistämiseen, julkisiin ja yksityisiin investointeihin, hankinnoilla työllistämiseen sekä ammatillisen koulutuksen omistajaohjaukseen. Yksittäinen kunta voi onnistua houkuttelemaan alueelleen mittavia investointeja ja parantamaan siten työllisyys- sekä työttömyystilannettaan, jonka seurauksena työllisyyden hoidon kulut laskevat. Omalle kunnalle se näkyy välittömästi sakkomaksujen vähenemisenä mutta myös muut saman työllisyysalueen kunnat hyötyvät. Kulujen jakomalli vaikuttaa siihen miten taloudellinen hyöty valuu kuntarajojen yli. Työttömyyden kehitykseen liittyvät taloudelliset riskit (ja voitot) ovat nyt entistä enemmän kuntien kannettavana. Riskien jakautumisesta työllisyysalueen sisällä kunnat kuitenkin sopivat keskenään.

Tavoitteena sopimus

Täysin optimaaliseen kustannustenjako- ja kannustinmalliin tuskin päästään tällä aikataululla. Nopean aikataulun vuoksi kuntien on päästävä nopeasti sopuun myös taloudellisista kysymyksistä. Veikkaan, että jokin helposti laskettava, vähiten kitkaa aiheuttava kompromissiratkaisu tulee yleistymään ainakin alkuvaiheessa. Liian hienojakoinen malli voi toisaalta kannustaa osaoptimointiin (lue lisää: Sanna Lehtosen blogi). Kannattaa silti uhrata edes yksi ajatus edellä mainituille näkökulmille. Jokainen ylikunnallinen työllisyysalue tulee joka tapauksessa tekemään valinnan taloudellisten riskien ja voittojen jaosta, tiedostamattaan tai tiedostaen.

Kuntaliitto tarjoaa sopimusmalleja yhteistoiminta-alueiden sopimuksiin:

Yhteistoimintasopimuksessa määrättävät asiat

Kuntayhtymän perussopimusmalli

Pohdittavia lisänäkökulmia:

Jäsenkunnan näkökulmasta kannattaisi pohtia ainakin seuraavia seikkoja:

• miten kunnan oma hyvä työllisyyskehitys vaikuttaa järjestäjälle maksettavaan rahoitukseen,
• miten jäsenkunta varmistaa saavansa palvelun (ja tulokset) josta se maksaa,
• mitä kunta voi tehdä itse työttömyyden parantamiseksi ja mitä vaikutusta sillä on maksuosuuteen?

Järjestäjän näkökulmasta kannattaisi pohtia ainakin seuraavia seikkoja:

• miten rahoitus reagoi siihen, että jäsenkunnat panostavat itse työllisyyteen,
• tuleehan välilliset kulut katettua (hallinto, toimitilat, kehittäminen jne.),
• miten työllisyysalueen yli- ja alijäämä käsitellään,
• miten rahoitus huomioi kuntakohtaiset tarve-erot,
• miten sovitaan tuotannon yhteistyöstä niissä tilanteissa, kun jokin palvelu annetaan yksittäisen jäsenkunnan vastuulle?
• miten varmistetaan, että äkillinen tehtävien kasvu esimerkiksi työttömyyden seurauksena tai lakimuutokset huomioidaan järjestämistehtävien rahoituksessa.