Kyösti Värrin blogi 28.3.2023

Kokeilut lukiokoulutuksen kehittämisen tukena

Lukiokoulutuksen järjestäjien ja oppilaitosten olosuhteet ovat muuttumassa voimakkaasti erityisesti demografisen kehityksen vuoksi. Jo tähänastinen kehitys näkyy oppilaitosrakenteen polarisoitumisessa oppilaitoskoon mukaan (Blogi, 18.8.2022)

Koulutuksen saatavuutta ja saavutettavuutta pidetään tärkeänä suomalaisessa yhteiskunnassa. Ikäluokkien raju muutos sekä valtion lukiokoulutukseen vuosittain kohdistamat, yli sadan miljoonan euron rahoitusleikkaukset haastavat kuitenkin lukiokoulutuksen järjestämisen 2020-luvulla. Ydinkysymys on, miten haasteisiin pystytään vastaamaan.

Kokeilukulttuuria hyödynnetty lukiokoulutuksessa

Lukiokoulutuksessa on pitkä perinne erilaisista kokeiluista ja niiden hyödyntämisestä. Esimerkiksi luokatonta lukiota kokeiltiin kahteenkin kertaan ennen kuin siitä tuli käytännön todellisuutta lukiokoulutuksessa. Jälkimmäinen kokeilu alkoi vuonna 1987 ja valtakunnallisesti luokattomuuteen siirryttiin 1990-luvun puolivälissä.

Laki nuorisoasteen koulutuksen ja ammattikorkeakoulujen kokeiluista oli voimassa vuosina 1991-1998. Sen yhtenä tavoitteena oli yhteistyön lisääminen sekä koulutusmuodoittain lukioiden kesken että myös muiden koulutusmuotojen kanssa. Nuorisoasteen koulutuskokeilun vaikutus näkyikin vuonna 1999 voimaan tulleessa lukiolaissa, jonka 5 §:ään kirjattiin koulutuksen järjestäjän yhteistyövelvoite muiden alueella toimivien koulutuksen järjestäjien kanssa. Sini Sallinen ja Marianne Pekola-Sjöblom nimittävät tuota aikakautta kunnallisen itsehallinnon nousuaalloksi.

Kuvio 1: Kuntien uudistuksen aallot (Sallinen & Pekola-Sjöblom 2022)

Osin samana aikakautena oli voimassa myös ylioppilastutkinnon rakennekokeilu. Kokeilu kohdistettiin ensi vaiheessa luokattoman lukion kokeilulukioille sekä normaalikoulujen lukioille. Aluksi kokeilulukioita oli 29, mutta kun rakennekokeilu jatkui, otettiin 28 uutta lukiota mukaan vuonna 2003. Näin kokeilussa oli loppuvaiheessa mukana kaikkiaan 57 lukiota ja aikuislukiota. Ylioppilastutkinnon rakennekokeilu vakinaistettiin lopulta vuonna 2004 tehdyllä lukiolain muutoksella. Vuodesta 1995 kokeiltu ylioppilastutkinnon uusi rakenne otettiin siten käyttöön vuodesta 2005 lähtien.

Säädösmuutoksia tai valtakunnallisia lupamenettelyjä edellyttäviä kokeiluja on 2000-luvulla hyödynnetty lukiokoulutuksen kehittämisessä kovin säästeliäästi. Viimeisin esimerkki on vuonna 2016 käynnistynyt tuntijakokokeilu, jossa 26 lukiokoulutuksen järjestäjää ja 28 lukiota kokeili lievästi nykyistä valinnaisempaa tuntijakoa. Kokeilu ja siitä tehty Karvin arviointi ovatkin tukena, kun seuraavan kerran pohditaan lukion tuntijaon uudistamista.

Miten kokeiluja jatkossa hyödynnetään?

Muutokset ja uudistukset koulutuspolitiikassa ovat yleensä hyvin maltillisia. Suomalaisessa koulutuspolitiikassa inkrementalistiset, vaiheittain ja maltillisesti tapahtuvat muutokset ovat tyypillisiä. Varovaisuusperiaatteen noudattaminen on hyvin yleistä ja luonnollista. Tämän takia kokeilut voivat toimia hyvin erilaisissa koulutuspoliittisissa uudistuksissa, myös lukiokoulutuksessa.

Koulutuksen saatavuus ja saavutettavuus on keskeinen kysymys lukiokoulutuksessa ikäluokkien jatkaessa pienentymistään useimmissa seutukunnissa. Olisikin syytä pohtia, voitaisiinko kokeilukulttuuria hyödyntää haasteisiin vastattaessa. Tulisiko käynnistää kokeilu, johon osallistuvat koulutuksen järjestäjät voisivat kokeilla riskittömästi määräajan esimerkiksi yhteisen koulutuksen järjestäjän mallia?

Esimerkiksi vuosien 2007‒2012 Paras-lainsäädäntö oli määräaikainen kokeilulaki, jolla oli vaikutuksia myös lukiokoulutuksen järjestämistapoihin ja järjestäjärakenteeseen. Nykysäädökset mahdollistavat jo paljon, mutta ne eivät taida kannustaa riittävästi kokeiluihin. Tarvittaisiinko nyt jotakin, joka antaisi kiinnostuneille kunnille ja muille koulutuksen järjestäjille turvallisen mahdollisuuden kokeilla erilaisia tapoja järjestää koulutusta?