Julkisessa taloudessa pitää etsiä aitoja säästöjä – ei osaoptimoida

Valtiovarainministeriön julkisen sektorin menojen ja tulojen kartoitus on muhkea paketti tietoa julkisen sektorin varojen käyttökohteista, veroista sekä vaihtoehdoista, joilla voidaan vahvistaa julkista sektoria ja pienentää julkisen sektorin velkaantumista tulevaisuudessa. Tulo- ja menokartoitus on jatkumoa puheenvuorolle, jossa julkisen sektorin sopeutustarpeeksi todettiin 9 miljardia euroa.

Tulo- ja menokartoitus on odotettu työkalupakki, sillä kansalaiset ja eri puolueet ovat olleet ennen vaaleja varsin yksimielisiä julkisen sektorin mittavasta sopeutustarpeesta. VM:n raportti tarjoileekin päättäjille konkreettisia työkaluja säästökeinoista ja niiden teoreettisesta säästöpotentiaalista. On erinomaista, että raportti tuo esiin sopeutustoimien euromääräisiä vaikutusarvioita, ja korostaa listauksissaan vaikuttavimpia vaihtoehtoja. Arvioiden laskennallisuudesta huolimatta työkalupakki luo ensi kertaa näkymää siihen, mitä poliittinen retoriikka mittavasta säästötarpeesta oikeasti tarkoittaa.

Raporttien keinovalikoima ei ole kuitenkaan täydellinen. Sieltä loistavat käytännössä poissaolollaan muun muassa tuottavuuden edistäminen, digitalisaatio sekä normien ja suunnitteluvelvoitteiden vähentäminen. Sieltä puuttuu myös luottamus, että sopeutustoimia pystytään tekemään myös kunnissa ja hyvinvointialueilla. Menokartoituksen tavoitteena on keinovalikoima, josta olisi mahdollisimman vähän haittaa niin julkisen sektorin ydintoiminnoille, talouden kasvulle kuin heikoimmassa asemassa olevien kotitalouksien hyvinvoinnille. Pienimmän haitan rinnalle olisi päättäjien nyt luotava visio siitä, minkälainen hyvinvointiyhteiskunta Suomi tulevaisuudessa voi olla.

Vaikuttavampia yksittäisiä keinoja talouden tasapainottamiseksi olisivat VM:n mukaan muun muassa arvonlisäveron kiristäminen, valtionavustusten pienentäminen sekä indeksikorotusten leikkaaminen muun muassa eläkkeistä. Välittömästi raporttien julkistuksen jälkeen monet päättäjät kauhistelivat säästöesityksiä ja irtisanoutuivat niistä. Monet raportin listauksista ovatkin poliittisesti epärealistisia.

Kansalaisille ei kuitenkaan saa antaa sitä signaalia, että miljardiluokan säästöjä olisi mahdollista saavuttaa ilman, että jonkun ryhmän hyvinvointi heikkenee suhteessa nykypäätöksiin. On myös mahdotonta, että jotkut palvelut voidaan pitää täysin mittavien leikkausten ulkopuolella. Keinoja julkisen sektorin velkaantumisen hillitsemiseksi riittää, mutta tulojen ja menojen tasapainottamisen mittaluokka on valtava. Eniten keinovalikoimassa tulee painottaa työllisyyttä ja kannustimia parantavia toimia. Keskustelun on syytä käynnistyä vasta tästä.

Kuntasopeutus on tehtävä velvoitteiden ja normien keventämisen kautta

Indeksisidonnaiset menot muodostavat suuren osan julkisista menoista, koska indeksisidonnaisuus ulottuu nykyisin esimerkiksi työeläkkeisiin ja muihin sosiaaliturvaetuuksiin, hyvinvointialueiden ja korkeakoulujen rahoitukseen, kuntien valtionosuuksiin sekä puolustusmäärärahoihin. Karkea nyrkkisääntö on, että yhden prosentin indeksikorotus indeksisidonnaisiin menoihin synnyttää vuodessa reilun 600 miljoonan euron kustannukset. Laajat indeksileikkaukset ovat siten teknisesti ja vaikuttavuudeltaan helppo tapa löytää julkiseen talouteen säästökohteita.

Pysyvien indeksileikkausten ohella säästöjä voidaan tehdä myös purkamalla indeksisidonnaisuus kokonaan, tekemällä indeksileikkaus määräajaksi tai toteuttamalla indeksikorotus vain osittain. Valtiovarainministeriön kanssa voikin olla samaa mieltä siinä, että indeksikorotusten rajaaminen eli korottaminen täysimääräistä korotusta pienempänä osuudella voisi olla hyväksyttävämpi ja toimivampi säästökeino. Toisaalta osittainen indeksileikkaus jouduttaisiin kohdistamaan useammalle vuodelle, jotta sillä saavutettaisiin tarvittavat säästösummat kokoon.

Valtiovarainministeriö tuo raportissaan esiin, että kaikkiin indeksileikkauksiin liittyy periaatteellisia ongelmia, eikä niitä voi pitää tärkeimpänä sopeutuskeinona erityisesti viimesijaisen sosiaaliturvan ja hyvinvointialueiden rahoituksen kohdalla. Kuntien osalta raportti myöntää, että eriytyvässä kuntakentässä valtionosuusleikkaukset aiheuttaisivat lukuisia rahoituksellisia ongelmia, veronkorotuspaineita, paineita sopeuttaa palveluja, lisäisivät kuntien velkaantumista sekä leikkaisivat pidemmällä aikavälillä myös talouskasvua. Tästä huolimatta ministeriö pitää kuntien valtionosuuksien indeksileikkauksia mahdollisena. Ministeriön mukaan lainsäätäjällä on varsin laaja harkintavalta säätää kuntien taloudelliseen asemaan merkittävästikin vaikuttavista muutoksista.

Kuntien valtionosuuksien leikkaaminen on kunnille herkkä toimi, sillä kuntien perusrahoituksen vähentämistä on käytetty jo monina vuosina aikaisemmin. Sote-uudistuksen jälkeen sen taloudellinen merkitys on pienentynyt, sillä nyt kuntien valtionosuuksien yhden prosenttiyksikön leikkaamisella saadaan valtion kassaan enää vain noin 40 miljoonaa euroa.

Päättäjien on tällaisten euromäärien ohella kuitenkin tiedostettava, että päätös kuntien valtionosuuksien indeksileikkauksesta ei vahvista julkista taloutta yhdelläkään sentillä. Se ei ole säästö, vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti valtion menojen täysimääräistä siirtoa kuntien rahoitettavaksi. Indeksileikkauksen jälkeen kunnat joutuvat miettimään leikataanko varhaiskasvatuksen ja sivistyksen palveluita, korotetaanko työn verotusta vai otetaanko lisää velkaa.

Kuntien valtionosuusleikkaus on siis aina puhdasta osaoptimointia julkisen sektorin rahoitusvastuista valtion ja kuntien välillä. Rahoitusvastuun pallottelusta, ei säästöstä, on kyse myös menokartoituksen esityksessä supistaa valtion budjettirahoitusta kansallisiin liikennehankkeisiin tai suurten kaupunkien MAL-sopimusten hankkeisiin.

Kuntien edessä on kallis palkkaratkaisu, vaimeasti kasvavat tulot ja soten jälkeen raskas velkataakka. Asetelma korostaa sitä, että kuntiin ja hyvinvointialueisiin kohdistuva sopeutus on tehtävä velvoitteiden ja normien keventämisen kautta.

Lopuksi

Menokartoituksessa käytiin indeksitarkistusten ohella läpi lukuisia muita kuntiin kohdistuvia mahdollisia sopeutuskeinoja. Esimerkkejä pitkästä sopeutuslistauksesta ovat muun muassa hankintalain muuttaminen, valtionavustustoimintojen karsiminen, opetustoimen rahoituslain ja järjestäjäverkon uudistukset, suurten ratahankkeiden suunnittelun keskeyttäminen ja hankeyhtiöiden purkaminen, varhaiskasvatusmaksujen korotukset ja kotihoidon tuen leikkaukset.

Julkisen rahoituksen määrää ja vaikuttavuutta tulee aina tarkastella kriittisesti. Taloudellinen paine tulee kiristymään myös kunnissa.

Työkalupakki: Julkisen talouden meno- ja rakennekartoitus (excel-tiedosto)