Järki, tunteet ja maakuntavero

Maakuntavero kuuluu sarjaan asioita, joista on paljon mielipiteitä ja jotka aiheuttavat suuriakin tunteita, mutta joista on verraten vähän järjenkäytön edellyttämää tutkittua tietoa tai kokemuksia.

Esimerkiksi kysymykset mahdollisen maakuntaveron veropohjasta, suuruudesta, tasauksesta tai ylipäänsä sen vaikutuksista ovat olleet vailla vastauksia.

Nyt tilanne on monilta osin korjaantunut. Tänään julkistettu parlamentaarisen maakuntaverokomitean mietintö on lajissaan uraauurtava. 

Olin komiteassa jäsenenä. Sen 18 kokouksen kuluessa maakuntaveroa tuli tarkasteltua monipuolisesti. Muutama seikka kirkastui työn kuluessa.

Ensinnäkin, toisin kuin monissa muissa asioissa, Pohjoismaiset mallit eivät tarjoa maakuntaverosta suoria ratkaisuja Suomen oloihin.

Tanskassa maakuntaverosta luovuttiin suuren alue- ja kuntauudistuksen yhteydessä 2007. Norjassa maakunnilla ei ole lainkaan sote-tehtäviä ja verotusoikeus on muodollinen. Ruotsissa taas maakunnilla on paljon muitakin kuin sote-tehtäviä, mutta toisaalta sosiaalitoimen tehtävät ovat kunnilla.

Ilmeisesti missään vertailukelpoisessa maassa ei kuitenkaan ole eikä ole ollut paikallis- tai aluetasolla toimijaa, jonka tehtävät käytännössä muodostuisivat vain lakisääteisten perusoikeuksiin kytkeytyvien sote-palvelujen turvaamisesta ja jossa olisi verotusoikeus.

Juuri tämä tehtävien, niiden luonteen edellyttämän itsehallinnon ja rahoituspohjan yhteys on maakuntaveroa arvioitaessa olennainen. Rinnan maakuntaverokomitean kanssa onkin työskennellyt maakunnan monialaisuutta arvioinut parlamentaarinen hanke, joka jätti raporttinsa jo joulun alla.

Toisekseen, maakuntaveron vaikutuksia veronsaajien ja -maksajien asemaan ei tiettävästi ole ennen tämän komitean työtä Suomessa kunnolla mallinnettu.

Vaikka mietintöön sisältyviin laskelmiin sisältyy monia oletuksia ja herkkyystekijöitä, niin kyllä ne viittaavat siihen, että jo melko pieni ansiotuloihin perustuva maakuntavero lisäisi eriarvioisuutta maakuntien rahoituksessa ja kansalaisten verorasituksessa nykyistä kuntien rahoitusta vahvemmallakin tasauksella.

Sote-kustannusten kasvupaineen ja heikon veropohjan keskittyminen samoille alueille on tässä keskeinen selittäjä. Tulos on ristiriidassa yhdenvertaisuuden vahvistamistavoitteen kanssa. Tästä seuraa myös, että koko soten rahoitusjärjestelmä pitäisi myllätä uusiksi, jotta eriarvoisuusongelma voisi ratketa.

Ja kolmanneksi, kun sote toteutuessaan merkitsee ylivoimaisesti suurinta julkisen hallinnon, henkilöstön siirtojen ja rahoitusjärjestelmän uudistusta jo sinällään, olisi suurta viisautta hankkia siitä aitoja käyttäjä- ja päättäjäkokemuksia ennen mahdollisia seuraavia askeleita.

Jos ja kun (valtion) rahoitusmallissa on ongelmia, tulisi maakuntaveron ratkoa niitä enemmän kuin luoda uusia. Komitean mietinnön perusteella tästä ei ole varmuutta.

Viimeinen muttei vähäisin huomioni on se, että perustuslain suojaamaa kuntien verotusoikeutta ei voi eikä pidä rajoittaa eikä muutenkaan vaarantaa, edettiinpä maakuntaveron suhteen miten tahansa.

Kun sote-uudistus toteutuessa leikkaa merkittävän osan kuntien verotuloista, mutta jättää velat ja mittavat investointipaineet edelleen kunnille, jo tämä aiheuttaa riittävän haastavan yhtälön rahoituksen riittävyyden turvaamiselle ja järjestelmämme uskottavuuden säilyttämiselle myös luottoluokittajien ja rahoittajien silmissä.

Kyllä maakuntavero kuuluu lopulta asioihin, joissa on syytä toimia järki edellä. Maakuntaverokomitean työ ja mietintö luovat toivottavasti tälle osaltaan nyt perustaa.