Yhteiskäytöllä ohjattu muutos kaupunkilaisten kulutukseen?   

Kaupungit tuottavat valtaosan maapallon kasvihuonekaasupäästöistä. Jalanjälkeä kompensoidakseen ne ovat profiloituneet dynaamisiksi ja verkottuneiksi innovaatioalustoiksi, kilpaillen kunnianhimoisilla visioilla hiilineutraalista tulevaisuudesta. Julkisessa keskustelussa vähähiilinen kaupunki näyttäytyy älykkään, energiatehokkaan ja tiiviin asuntokannan puolustajana sekä toimivan joukkoliikenteen organisoijana.  

Hiilivapaa kaupunki on kuitenkin utopiaa niin kauan kuin kaupunkilaisten kuluttamista hyödykkeistä aiheutuvien päästöjen lähteet jäävät muiden alueiden kannettaviksi. Kaupunkien teknologiaan ja infraan painottuva ekologinen korjausliike olisikin kytkettävä tiiviimmin sosiaalisen kestävyyteen: ihmisiin ja heidän elintapoihinsa. 

Kaupunkilaiset haluavat ilmastoystävällistä arkea 

Suomessa on tutkittu, miten eri tyyppisillä alueilla asuvien ihmisten elämäntavoista johtuvat kasvihuonekaasupäästöt eroavat toisistaan. Tulokset voi kiteyttää yhteen ajatukseen: tiiviissä, suuressa kaupungissa liikkumisesta ja asumisesta kertyvät päästöt vähenevät, mutta samalla tuotteiden ja palvelujen kulutuksen määrä kasvaa.  

Hyvä uutinen on, että vuoden 2019 ilmastobarometrin mukaan suomalaiset pitävät ilmastonmuutosta turvallisuusuhkana ja ovat entistä valmiimpia tehokkaisiin ilmastotoimiin. Kolme neljästä ajattelee, että kunta luo asukkailleen mahdollisuuden ilmastoystävälliseen arkeen. Erityisesti kaupunkilaiset ovat valmiita ilmastonmuutoksen hillitsemisen edellyttämiin politiikkatoimiin ja oman toimintansa muuttamiseen. Esimerkki kansalaislähtöisestä muutoksesta on suoritettujen ajokorttien määrän väheneminen kaupungeissa.  

Koronaviruksen aiheuttama globaali kriisi on osoittanut, että tiukat rajoitukset pienentävät ihmisten hiilijalanjälkeä nopeasti. Sosiaalisesti kestävä muutos edellyttää kuitenkin hallitumpaa, eri ihmisryhmien tarpeet monipuolisesti huomioon ottavaa politiikkaa.  

Jakaminen väylänä kestävään elämäntapaan 

Mitä keinoja kaupungeilla on kaupunkilaisten kulutuksen vähentämiseen ja toisin toimimiseen? Ratkaisuksi tarjotaan usein kysynnän ohjaamista palveluihin, joiden hiilijalanjälki on pienempi kuin aineellisilla hyödykkeillä. Jotta tämä olisi realistinen väylä kohti ekologisesti kestävää elämäntapaa, kaikkein energiaintensiivisimpien kulutusmuotojen, eli asumisen ja yksityisautoilun päästöjen olisi vähennyttävä merkittävästi.  

Yksi reitti päästöjen vähentämiseen on resurssien ja tilojen jakaminen. Esimerkkinä jakamistaloudesta toimii autojen yhteiskäyttö digitaalisten alustojen kautta. Näitä palveluita löytyy monesta kaupungista, ja jotkut kaupungit ovat organisoineet palveluja myös oman autokalustonsa jakamiseen. Yhteiskäyttöautot edistävät kestävän kehityksen tavoitteita, mikäli autolla kuljettavat ajokilometrit eivät kokonaisuudessaan lisäänny. Toisin sanoen yhteiskäyttöautoilun ei tulisi olla pois esimerkiksi julkisesta liikenteestä tai pyöräilystä. 

Sääntelyllä kohti sosiaalista kestävyyttä 

Vaikka digitaaliset alustat ja sosiaalinen media auttavat palvelujen tarjoajia ja tarvitsijoita löytämään toisensa, ne eivät automaattisesti lunasta lupauksia ilmastonmuutoksen hillitsemisestä sosiaalisesti kestävällä tavalla. Koska digitaalisten alustojen menestys perustuu niitä käyttävien kuluttajien määrään, alustat tarjoavat ylläpitäjilleen valtavat määrät tietoa kuluttajistaan. 

Kansainvälisesti tunnettu esimerkki datan varaan rakentuvasta liiketoiminnasta on Airbnb. Se on toiminnallaan vahvistanut monopolistista kehitystä, jonka myötä kilpailu vähenee, työntekijöiden riippuvuus alustasta kasvaa ja palkkatyösuhteet korvautuvat keikkatyöläisten työsuorituksilla. Jakamisen ja yhteiskäytön kehittäminen edellyttääkin digitaalisten alustojen toimintalogiikan ymmärtämistä ja toiminnan ohjaamista sosiaalisesti kestävään suuntaan.  

Hyvin toteutettuna jakamistalous edistää sosiaalista kestävyyttä ja tukee paikallisia, ympäristöystävällisyyteen pyrkiviä yrityksiä, kuten REKO-ruokarinki tekee. Uusia, kestäviä käytäntöjä resurssien ja tilojen jakamiseksi onkin mahdollista luoda paikallistasolla, mutta niitä on myös ohjattava sosiaalisesti kestävälle uralle sääntelyn avulla. Merkittävien muutosten takana voivat olla pienet, mutta olennaiset muutokset ihmisten ajattelussa. Yksi esimerkki on kasvava ymmärrys siitä, ettei kaikkea tarvitse omistaa itse.  

Lähteet:  

Ala-Mantila, S., Heinonen, J. & Junnila, S. (2014). Relationship between urbanization, direct and indirect greenhouse gas emissions, and expenditures: A multivariate analysis. Ecological Economics 104, 129–139. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2014.04.019 

Botsman, R. (2015). Defining the sharing economy: what is collaborative consumption – and what isn’t? Fast Company. 27.5.2015. https://www.fastcompany.com/3046119/defining-the-sharing-economy-what-i…;

DAC -hankkeen politiikkasuositus: Tyhjät tilat kaupunkien voimavaraksi 2/2019 http://www.agilecities.fi/ratkaisut/suositukset/ 

DAC -hankkeen politiikkasuositus: Yhteiskäyttöautopalvelujen toteuttaminen  

kaupungeissa 8/2019 http://www.agilecities.fi/ratkaisut/suositukset/ 

Earth overshoot day (2020). https://www.overshootday.org/ 

Frenken, K., Meelen, T., Arets, M. and Glind, P.V. (2015). Smarter regulation for the sharing economy. The Guardian. 20.5.2015. https://www.theguardian.com/science/political-science/2015/may/20/smarter-regulation-for-the-sharing-economy 

Ilmastobarometri (2019). https://www.ym.fi/fi-FI/Ilmastobarometri_2019_Suomalaiset_haluav(49670) 

Kirjoittajat

Salla Jokela FT, Kestävän kaupunkikehityksen yliopistonlehtori, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto 

Helena Leino HT, Ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori, Johtamisen ja talouden tiedekunta, Tampereen yliopisto 

Kirjoitus tuotettu osana Kuntaliiton Kaupunkiin! -projektia www.kuntaliitto.fi/kaupunkiin