Liika kiire voi kostautua sote-uudistuksen lopputuloksessa

Kiistaton loppupäätelmä Sipilän hallituksen karille ajaneesta sote- ja maakuntauudistuksesta oli, että yksi ja sama malli ei sovi koko maahan. Tätä tukee valtioneuvoston juuri julkaisema Kuntien tilannekuva 2020 -raportti, jonka lopputulema on, että Suomen kunnat eroavat kooltaan, olosuhteiltaan ja väestörakenteeltaan merkittävästi toisistaan, ja että kuntien väliset erot ovat 2000-luvulla kasvaneet erityisesti väestörakenteen muutosten seurauksena.

Nykyinen hallitus korostaakin alueiden erilaisuuden huomioimista sote-uudistuksessa. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin vain Uuttamaata ja koko muussa Suomessa vain mahdollisesti erilaisia painotuksia palvelutuotannossa, mistä esimerkkinä on panostus mielenterveyspalveluihin alueella, jossa mielenterveysongelmien esiintyvyys on keskimääräistä suurempi. Toki tämä on järkevää ja tarkoituksenmukaista, mutta käytännössä se on vain pieni vivahde-ero eri alueiden välillä. Perusratkaisuun se ei vaikuta.

Ainoa aluerakenteellinen ero on siis Uudenmaan erillisratkaisu, jonka merkitys kansalaisten palveluiden saatavuuden ja laadun näkökulmasta jää vielä nähtäväksi. Sen arviointia vaikeuttaa merkittävästi se, että rahoitusratkaisut jäävät vielä avoimiksi. Jos rahoitusratkaisu toteutetaan tavalla, jossa kaikkien kuntien tuloveroprosenttia alennetaan samalla veroprosenttimäärällä, on vaarana, että kuntien rahoitusasema tulee heikentymään. Tällä taas on vaikutusta esimerkiksi välttämättömien kasvusta johtuvien investointien rahoitukseen. Samalla on vaikea ymmärtää, miksi erillisratkaisu on mahdollinen vain Uudellamaalla.

Sote-uudistuksen yksi perusratkaisu on toteuttaa laaja integraatio sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä perus- ja erityispalveluiden välillä - vaikkakin Uusimaa tekee tältäkin osalta poikkeuksen ja integraatio toteutuu siellä vain osittain. Laajasta integraatiosta on tutkimuksellista ja käytännössä todettua hyötyä erityisesti paljoin palveluita käyttävien ns. kalliiden potilaiden osalta. Se parantaa asiakkaiden asemaa ja palveluita sekä suitsii kustannuksia, mikä ei ole vähäpätöinen asia. Sote-palveluiden siirtyessä pois kuntien vastuulta heikentää se merkittävästi sote-palveluiden integraatiota muihin kunnan palveluihin. Näitä ovat erityisesti ennaltaehkäisevät ja terveyttä edistävät palvelut, kuten oppilas- ja opiskelijahuolto, maahanmuuttajien kotouttaminen, erityisryhmien asuttaminen ja monet muut. Näitä yhdyspintoja löytyy lähes sata erilaista. On vaarana, että osa kuntalaisten palveluista jopa heikkenee. Palveluketjut katkeavat ja uusia yhdyspintoja ei muodostu, on vain rajapintoja tai jopa riitapintoja.

Sote-uudistuksessa on jälleen kova kiire. Lasketaan kuukausia ja jopa viikkoja seuraaviin vaaleihin. Tämä puolestaan aiheuttaa sen, että pyritään tekemään näennäisesti mahdollisimman yksinkertaisia ratkaisuja, jotka ovat edes jollain tapaa sovitettavissa koko maahan. Tällöin valitaan kiireessä ratkaisu, joka on vähiten huono, vaikka jollekin alueelle olisi olemassa parempiakin vaihtoehtoja.

Kuntaliitto on korostanut alueellisten erityispiirteiden huomioimista uudistuksessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että itsehallinnollinen maakunta voi itse valita alueelleen parhaiten soveltuvat ratkaisut palveluiden järjestämisessä ja tuottamisessa edellyttäen, että kaikki alueen kunnat ovat näissä ratkaisuissa yksimielisiä. Myös omaisuusjärjestelyissä ja tukipalveluissa tarvitaan alueellisesta liikkumavaraa. Lopullinen vastuu yhdenvertaisista palveluista on maakunnan vaaleilla valituilla päättäjillä, joilla on paras tuntemus alueestaan. He kantavat myös poliittisen vastuun päätöksistään. Tällä perustella maakuntien päätösvallan rajoittaminen omista palveluistaan ei ole perusteltu ratkaisu.