Kaupunkiluonto tiivistyvissä kaupungeissa 

Suomi seuraa muuta maailmaa väestön kehityksessä: väestö keskittyy kaupunkeihin. Kaupunkien tiivistyessä viheralueet hupenevat ja uusia metsiä vallataan rakentamiselle. 

Kaupunkirakenteen kasvamisen ja tiivistämisen vaikutuksia viheralueisiin on tutkittu pääosin jo toteutuneita tapahtumakulkuja tarkastelemalla. Tulokset ovat olleet selvät: kaupunkirakenteen lisääminen vähentää ja pirstoo viheralueiden pinta-alaa. Voimme siis tutkimustietoon nojaten todeta, että kaupunkirakenteen tiivistyminen on selvä konkreettinen uhka luonnon monimuotoisuudelle.  

Kaupungin koosta ja kasvusta riippumatta biodiversiteettiä tukevien alueiden säilyttämisen ja kehittämisen tulee olla ykkösprioriteettimme kaupungistumisen edetessä. Vaikka biodiversiteetin kannalta viheralueiden määrän turvaaminen on tärkeä mittapuu, tulevaisuudessa on panostettava enemmän kaupunkiluonnon laadulliseen kehittämiseen.  

Se, että tutkimuksella selvitämme kaupunkirakenteen tiivistämisen myötä jo toteutuneita tapahtumakulkuja, ei riitä. Siitä ei voi suoraan päätellä, miten luontoa voitaisiin vaalia paremmin. Kun löydämme ratapihoilta tai jäteveden puhdistamojen saostusaltaista harvinaisia eliölajeja, emme voi sen perusteella kuitenkaan tehdä johtopäätöksiä luonnon monimuotoisuudelle tärkeistä tulevista infrastruktuureista. Kysymys kuuluukin: miten tunnistamme ja arvioimme urbaanien alueiden kehittämisen edellytyksiä biodiversiteetin näkökulmasta? 

Ratkaisut luonnon monimuotoisuuden kehittämiseksi 

Edustavia esimerkkejä luonnon monimuotoisuuden tarkoituksellisesta kehittämisestä löytyy kaupungeistamme toistaiseksi vähän. Eräs tällainen on Vuosaarenhuippu Helsingissä. Se toistuu malliesimerkkinä luonnon monimuotoisuuden suunnitelmallisesta kehittämisestä laajassa mittakaavassa. Muut kaupunkien uudenlaiset biodiversiteetin kehittämiskohteet ovat pääosin pienempiä alueita, kuten niittyjä, virtavesien kunnostuksia ja lahopuukokeiluita. Kaupunkiluonnon vaaliminen tarvitsee pienten kohteiden lisäksi suurempia pilottialueita. Niissä voisi tehdä pitkäjänteistä tutkimusta, monipuolisia kokeiluja ja tekniikoiden kehittämistä. Vuosaarenhuippu tarvitsee seuraajia.  

Mallia voi hakea myös ulkomailta. Näin on tehty esimerkiksi luonnonmukaisten hulevesiratkaisujen ja viherkattojen kohdalla. Biodiversiteetin tavoitteellisesta lisäämisestä löytyy toistaiseksi enemmän esimerkkejä Keski-Euroopan kaupungeista kuin Suomesta. Urbaanit niityt ja puistojen lahopuut ovat Suomea yleisempiä esimerkiksi Saksassa, Hollannissa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa. 

Kaupunkikehittämisessä peräänkuulutetaan rohkeita kokeiluja ja erilaisia lähestymistapoja. Kokeilut, osallistavat living labit ja erilaiset applikaatiot ovatkin valtavirtaa urbaanin asumisen, liikkumisen ja arjen suunnittelussa. Ne tähtäävät sosiaalisesti kestävään ja asukkailleen viihtyisään kaupunkiympäristöön. Tämä lähestymistapa tulisi omaksua yhtä lailla urbaanin luonnon monimuotoisuuden kehittämiseen ja kokeiluihin.  

Tarvitsemme lisää variaatiota, kekseliäisyyttä ja ideointia kaupunkiluonnon laadulliseen parantamiseen. Luonnon monimuotoisuuskin voi olla innovoinnin kohde. On tärkeää, että kokeilut johtavat yleisempiin standardeihin. Kaupungeissa tarvitaan rutiininomaisia ratkaisuja ja käytännön ohjeita siihen, miten nurmikot muutetaan niityiksi ja vanhat pellot palautetaan jalopuumetsiksi.  

Muutos vaatii tutkimukselta ja kehittämiseltä kokonaisvaltaista, mutta silti riittävän yksityiskohtaista tarkastelua. Ekologiset ja inhimilliset toiminnot pitää kytkeä tiiviimmin toisiinsa. Nykyisellään luonnon ja ihmistoimintojen suhdetta tarkastellaan liiaksi yksisuuntaisina ilmiöinä. Ekosysteemipalveluiden kohdalla painottuvat luonnon hyödyt kaupunkilaisille. Luontopohjaisten ratkaisujen näkökulmasta taasen korostetaan, että ihmisten tiedollisten valmiuksien ja yhteistyön kehittäminen johtavat monimuotoisempiin luonnon rakenteisiin. 

Yksisuuntaisen tarkastelun lisäksi on jatkossa syytä tutkia sitä, miten luonnon prosessit ja ihmistoiminnot hahmotettaisiin yhdessä etenevinä ja kasvavina kehityskulkuina.  Kaupunkikehittämisessä tämä näkökulman muutos on haastava. Kaavoituksessa viheralueet on perinteisesti luokiteltu virkistysalueiksi tai suojelumerkinnöin luonnonsuojelualueiksi. Alueita rajaavasta ja käyttötarkoitusta vakiinnuttavasta lähestymistavasta pitäisi siirtyä pienipiirteisempien ja hetkellisempien prosessien tarkasteluun. 

Uudehkojen kokonaisvaltaisten käsitteiden kuten ekosysteemipalveluiden ja luontopohjaisten ratkaisujen ohella tarvitsemme välineitä toteuttamisen tasolle. Sellaisista esimerkkeinä olkoon liito-oravat huomioivat kaavamerkinnät, hulevesioppaat ja kouluniityt. Mitä enemmän eri tasoilla ideoidaan ja kokeillaan, sen paremmat mahdollisuudet meillä on vaalia biodiversiteettiä kaupungeissa – ja antaa samalla kaupunkien muuttua paremmiksi paikoiksi kaikille asukkailleen. 

Arvioidut raportit 

K. Lapintie, Di Marino M, Tiitu M, Viinikka A & Kopperoinen L 2019. Ei vain virkistystä varten – kaupunkiluonnosta on moneksi. Bemine loppuraportti, https://bemine.fi/loppuraportti/. 

R. Paloniemi, S. Vikström, A. Rekola, K. Mäkinen, M. Marttunen, T. Hjerppe, M. Sane, K. Syrjänen, I.-M. Koskela, M. Aulake, R. Hautamäki, M. Ariluoma, H.-M. Kehvola, A. Matila, M. Häyrynen, I. Hankonen, H. Tuomenvirta, K. Pilli-Sihvola, A. Votsis ja R. Haavisto. 2019. Kestävää kaupunkisuunnittelua. luontopohjaiset ratkaisut maakunnissa ja kunnissa. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2019:48. Valtioneuvoston kanslia. Helsinki 2019 

A. Rehunen, Nissinen A. & Terämä, E. 2019. Kaupungistumisen kehityskulut vaikuttavat ekologiseen kestävyyteen. Bemine hankkeen loppuraportti, https://bemine.fi/loppuraportti/. 

K. Vierikko, J. Salminen, J. Niemelä, J. Jalkanen ja N. Tamminen. 2014. Helsingin kestävä viherrakenne. Miten turvata kestävä viherrakenne ja kaupunkiluonnon monimuotoisuus tiivistyvässä kaupunkirakenteessa. Kaupunkiekologinen tutkimusraportti. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2014:27. 

Kirjoittajat

Jere Nieminen HT, MMM, Tutkija, Puheenjohtaja, Villi vyöhyke ry. 

Helena Leino HT, yliopistonlehtori, ympäristöpolitiikka, Tampereen yliopisto 

Kirjoitus tuotettu osana Kuntaliiton Kaupunkiin! -projektia www.kuntaliitto.fi/kaupunkiin