Kaupunkiluonnon laadullinen kehittäminen – kohti biodiversiteetin suunnittelua 

Kaupunkirakenteen laajeneminen ja tiivistyminen uhkaavat kaupunkiluonnon monimuotoisuutta. Viheralueet vähenevät ja pirstoutuvat väistämättä. Viimeaikaisista politiikkadokumenteista ja tutkimusraporteista selviää, että kaupunkiluonnon monimuotoisuus pitää turvata tiivistymisestä huolimatta. 

Tutkimusten mukaan kaupunkien kasvaessa luonnon suojeleminen ja säästäminen ei ole aina mahdollista. Tämän vuoksi kaupunkiluontoa on ryhdyttävä parantamaan laadullisesti. Silloin kaupunkiluonnon monimuotoisuutta voidaan ylläpitää ja jopa lisätä tiivistyvässä kaupunkirakenteessa. 

Mitä kaupunkiluonnon laadullinen parantaminen sitten tarkoittaa? Viime aikoina kaupunkiluonnon hallintaan on ilmaantunut uusia käsitteellisiä lähtökohtia ja työkaluja. Sellaisia ovat esimerkiksi ekosysteemipalvelut ja luontopohjaiset ratkaisut. Käsitteet ilmentävät murrosta ajattelutavassa kaupunkiluonnosta. 

Uusissa lähtökohdissa inhimilliset toiminnot hahmotetaan osaksi luontoa, kun perinteisessä luonnonsuojelussa ihmistoiminnot pyritään rajaamaan luonnon ulkopuolelle. Siksi perinteisessä luonnonsuojelussa luontoa ei myöskään kehitetä. Uusien lähtökohtien vahvuutena on kaupunkiluonnon kehittämisen näkökulma. Niissä otetaan etäisyyttä perinteiseen luonnonsuojeluun – kenties tarkoituksellisesti, koska perinteinen luonnonsuojelu ilmenee usein kritiikkinä kaupunkirakenteen kasvamista kohtaan. Ekosysteemipalvelut tai luontopohjaiset ratkaisut perustelevat yleisemmin, miksi viheralueita pitäisi vaalia kaupungeissa. 

Uusien lähtökohtien heikkous on, että ne eivät välttämättä tuota biodiversiteetin suojelun kannalta uskottavia ratkaisuja. Niityt, viherkatot ja luonnonmukaiset hulevesirakenteet eivät automaattisesti ole luonnonsuojelun näkökulmasta tarkoituksenmukaisia, vaan niitä voidaan toteuttaa eri tavoin. Uusien viheralueiden laatua korostavien lähestymistapojen tavoitteena on usein tuottaa monipuolista kaupunkiympäristöä, mutta tämä ympäristö ei välttämättä ole monimuotoista luonnonsuojelubiologian näkökulmasta. 

Kaupunkiluonnon laadun kehittämisen kytkeminen monimuotoisuuteen 

Kaupunkiluonnon laadullisen kehittämisen lähtökohtana tulisi olla biodiversiteetin vahvistaminen. Helppo ratkaisu olisi tuoda biodiversiteetti vahvemmin osaksi uusia käsitteellisiä lähtökohtia. Silloin haasteena on kaupunkien hallintojen viherpuolen ja luonnonsuojelun osaamisen yhdistäminen. Luonnonsuojelun asiantuntijoilla on paras tuntemus harvinaisista lajeista, mutta ei välttämättä osaamista ja teknisiä valmiuksia eliölajien aktiiviseen vaalimiseen. Luonnon laadullinen kehittäminen on luonnon kasvattamista. Siihen tarvitaan otetta, joka muistuttaa rakennettujen viheralueiden hoitoa. 

Toinen raporteista ilmenevä ratkaisu olisi kehittää perinteistä luonnonsuojelua luonnon laadun parantamisen suuntaan. Sellainen näkökulma on jo läsnä luonnonsuojelussa, mutta sitä voisi vahvistaa. Silloin luonnonhoito ja ekologinen ennallistaminen tuotaisiin merkittävämmäksi osaksi kaupunkiluonnon suojelun käytäntöjä. Luonnonhoidolla ja ennallistamisella luonnon laatua voidaan parantaa siellä, missä se on ihmisen heikentämää. 

Ekologiaan ja suojelubiologiaan perustuvien lähtökohtien heikkous on se, että ihmistoimintojen kytkeytymistä luonnon prosesseihin tarkastellaan häiriönä. Ratkaisu voisi olla tarkastella ekologisia ja inhimillisiä tapahtumakulkuja yksityiskohtaisemmin toiminto ja tapaus kerrallaan. Miten luonnon monimuotoisuutta tuottavat ekologiset toiminnot ja ihmistoiminnot voitaisiin kytkeä toisiinsa tietynlaisissa infrastruktuureissa? 

Niin sanottu ”hallittu hoitamattomuus” avasi aikoinaan näkemyksen uudenlaiselle tavalle vaalia kaupunkiluontoa. Käsite yhdisti luonnon kontrollin ja luontoon puuttumattomuuden. Käsitteelle tarvitaan jatkajia, jotta kaupunkiluonnon laadullinen kehittäminen on mahdollista. Millaista olisi urbaani ennallistaminen? Entä millaista olisi ihmistoimintoihin kytkeytynyt suunniteltu biodiversiteetti? 

Usein mainittu ison mittakaavan esimerkki luonnon monimuotoisuuden aktiivisesta tuottamisesta kaupungeissa on Vuosaarenhuippu. Se on perustettu aikakautena ennen ekosysteemipalveluiden tai luontopohjaisten ratkaisuiden käsitteitä. Kun edetään ennakkoluulottomat kokeilut edellä, voidaan samalla löytää uusia toimintatapoja. Pienessä mittakaavassa vastaavia edistysaskelia on saavutettu muun muassa luonnonmukaisen hulevesirakentamisen ja lahopuukokeiluiden kautta. 

Luonnon laadullinen kehittäminen ei välttämättä tarkoita, että ensin innovoidaan uudenlaista tekemistä tukeva ajattelutapa, vaan että uusi asioiden organisoinnin ja ajattelun tapa voi löytyä myös tekemisen kautta. 

Blogia varten arvioidut raportit 

K. Vierikko, J. Salminen, J. Niemelä, J. Jalkanen ja N. Tamminen. 2014. Helsingin kestävä viherrakenne. Miten turvata kestävä viherrakenne ja kaupunkiluonnon monimuotoisuus tiivistyvässä kaupunkirakenteessa. Kaupunkiekologinen tutkimusraportti. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2014:27. 

R. Paloniemi, S. Vikström, A. Rekola, K. Mäkinen, M. Marttunen, T. Hjerppe, M. Sane, K. Syrjänen, I.-M. Koskela, M. Aulake, R. Hautamäki, M. Ariluoma, H.-M. Kehvola, A. Matila, M. Häyrynen, I. Hankonen, H. Tuomenvirta, K. Pilli-Sihvola, A. Votsis ja R. Haavisto. 2019. Kestävää kaupunkisuunnittelua. luontopohjaiset ratkaisut maakunnissa ja kunnissa. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2019:48. Valtioneuvoston kanslia. Helsinki 2019 

Kirjoittajat:

Jere Nieminen HT, MMM, tutkija, puheenjohtaja, Villi vyöhyke ry. 

Panu Lehtovuori TkT, yhdyskuntasuunnittelun teorian professori, Arkkitehtuurin yksikkö, Tampereen yliopisto 

Markus Laine HT, kestävän kaupunkikehityksen yliopistonlehtori, Johtamisen ja talouden tiedekunta, Tampereen yliopisto