Elefantti palasiksi: itsemääräämisoikeuslainsäädännön valmistelun vaikeus

Syksyllä 2018 sosiaali- ja terveysministeriö ilmoitti, että asiakas- ja potilaslakia ei viedä eduskunnan käsiteltäväksi kuluvan hallituskauden aikana vaan hankkeen valmistelua jatketaan lausuntokierrokselta saadun palautteen pohjalta. Tämä ratkaisu oli perusteltu, sillä lakipaketti oli paisunut huomattavan suureksi. Itsemääräämisoikeutta koskevaan valmisteluun oli myös liitetty toinen vaativa kokonaisuus eli potilaan ja sosiaalihuollon asiakkaan asemaa koskevien lakien yhdistäminen. Hankkeen mittasuhteet eivät mahdollistaneet laadukkaan lainsäädännön valmistelua pikaisella aikataululla.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sosiaali- ja terveydenhuollon itsemääräämisoikeuslainsäädännön valmistelu otti takapakkia. Vuonna 2015 edellinen hallituksen esitys itsemääräämisoikeuslaiksi (HE 108/2014) raukesi valtiopäivien päättyessä - sitä ei siis ehditty käsitellä ennen vaaleja. Vaalien jälkeen kehitysvammaisten erityishuoltoon valmisteltiin rajoitustoimenpiteitä koskevia säännöksiä hallituksen esityksen (96/2015) pohjalta ja monien vaiheiden jälkeen säännökset tulivat voimaan 10.6.2016.

Kaiken kaikkiaan itsemääräämisoikeutta ja rajoitustoimenpiteitä koskevaa valmistelua on tehty tällä erää vuodesta 2010 lähtien välillä työryhmätyönä ja välillä virkamiesvalmisteluna.

No, mikä tässä on ongelmana?

Miksi lainsäädäntöä ei saada aikaan? Sääntely on kieltämättä sekä juridisesti että poliittisesti vaikeaa.

Poliittinen vaikeus näkyy siinä, että resursointi on aika ajoin ollut riittämätöntä. Poliittisesti tärkeämmät asiat ovat ajaneet edelle. Lisäksi rajoitustoimenpiteistä säätämällä ei juuri kerätä vaaleissa kannatusta toisin kuin palveluista ja etuuksista säädettäessä.

Juridinen vaikeus liittyy siihen, että itsemääräämisoikeutta koskeva lainsäädäntö liikkuu perusoikeuksien kovassa ytimessä. Aihe on herkkä ja saattaa olla kovin pienestä kiinni - jopa tarkastelunäkökulmasta - onko säädöksessä onnistuneesti turvattu henkilön palvelujen käyttö vai loukattu hänen muita perusoikeuksiaan.

Osa valmisteltavan lainsäädännön ongelmaa on, että määrällisesti mitaten eniten säännöksiä tarvitaan juuri rajoitustoimenpiteiden osalta. Eikä lainsäädännön laatua voi mitata sen avulla, kuinka monta pykälää on itsemääräämisoikeuden edistämisestä ja kuinka monta rajoitustoimenpiteistä. Usein unohtuu myös se, että sellaisia rajoituksia, joista ei ole säädetty, ei voi käyttää.  

Lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon eri sektorit ovat kovin erilaisessa tilanteessa lainsäädännön ja toimintakulttuurin suhteen. Kaikille yhteistä ja onnistunutta itsemääräämisoikeuslainsäädäntöä näyttää olevan vaikea saada aikaan.

Miten tässä pitäisi edetä?

Itsemääräämisoikeudesta ja rajoitustoimenpiteistä on olemassa lainsäädäntöä esim. lastensuojelussa ja kehitysvammahuollossa puhumattakaan tahdosta riippumattomasta psykiatrisesta hoidosta. Päivitystarpeita on niissäkin.

Itsemääräämisoikeutta koskeva lainsäädäntö puuttuu kokonaan esim. somaattisesta sairaanhoidosta ja vanhustenhuollosta. Olisikin syytä keskittyä yhteen tai kahteen sektoriin kerrallaan ja saada näin lainsäädäntö edes tyydyttävään kuntoon.

On juridisesti kestämätöntä, että esim. iäkkäiden sosiaalipalveluista puuttuu kokonaan itsemääräämisoikeutta ja rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö rajoitustoimenpiteille olisi tarvetta ja etteikö niitä kuitenkin käytettäisi ko. palveluissa. 

Sitten kun lainsäädännöllinen perusta on saatu kuntoon ja soveltamisesta on kokemuksia, voidaan lainsäädäntöä ryhtyä kokoamaan yhteen.